Väinö Ilmari Suominen on v. 1931 kirjoittanut Pihlajaveden vanhimmista hautapaikoista seuraavasti:
-- Sillä jonkinlainen hautausmaa näyttää Pihlajavedellä olleen jo paljoa aikaisemmin kuin kirkko. Onhan Pihlajaselän Pimeäsaaren kaakkoispään hautapaikka ollut seutulaisille tunnettu jo yli miespolven ajan. Kun kuluvana kesänä käytiin saarta lähemmin tarkastelemaan, tavattiin sen keskustasta ja siinä olevasta pellosta hiukan luoteeseen toinenkin hautaryhmä, käsittäen, kuten ensinmainittukin, kolmattakymmentä hautasijaa, muutamat yhteishaudan tapaisina. Molempien paikkojen on havaittu kätkevän vainajien luita, ja ovat hautakuopat paikoin melkoisessa järjestyksessäkin. — Mitä nämä haudat ovat ja miltä ajalta ne ovat, siitä on lausuttu arveluja. On muisteltu vanhojen kertoneen, että ne olisivat Isonvihan aikuisten täällä majailleiden pakolaisten hautoja, tai että ne olisivat jossakin sota-aikojen taistelussa kaatuneiden hautoja tai "entisten kalastajain" hautoja, viitaten viimemainittu muistelma siis eräretkeilijäin aikoihin, jolloin ei vakinaisia asujia täällä vielä ollut. Enemmän todennäköisyyttä on jo sillä ajatuksella, että kyseessä olisi joku ruttoajan hautausmaa, nimenomaan vuosilta 1696-97, jolloin jälkimmäisenä vuonna yksistään olemme sanoneet Pihlajavedenkin menettäneen kahdeksanneksen väestöstään, ja jolloin näillä seuduin tiedetään kuolleita haudatun saariin.[169] Mutta näin ajatellen olisi Pimeäsaaren hautoja liian paljon silloiseen kuolevaisuuteen katsoen, elleivät liesjärveläiset Keuruulta liene tuoneet vainajiaan samaan, heitä suhteellisen likellä olevaan saareen. Sen vuoksi johtuu ajatus lopulta seudun ensimmäisen vakinaisen asutuksen aikoihin, ennenkuin Keuruulla oli kirkkoa ja pappia, siis aikoihin, jolloin kuuluttiin Pirkkalan ja sitten Ruoveden pitäjiin 1560-luvulta 1630-luvulle. Olihan tällöin etäisemmillä kyläkunnilla hautausmaita, tavallisesti joku saari. Näiltä seuduin on sellaisina mainittu Kuolinsaari Sammalisjärvessä ja Selkisaari Ukonselässä, molemmat Keuruulla.[170] Kerran vuodessa oli pappi käynyt niihin siunaamassa ruumiit. Tuona kautena on Pihlajavedellä kyllä kuollut siksi paljon ihmisiä, että mainittu hautaluku ja jonkun verran runsaampikin olisi mahdollinen. Tähän todennäköiseen selitykseen lienee jäätävä.
Jo keskiajalta lähtien ja 1600-luvulta eteenpäin yleisesti oli tapana haudata vainajat kirkkoihin niiden lattian alle. Luonnollisesti kirkkojen alustat niistä piankin täyttyivät, ja monia epäkohtia oli seurauksena. V. 1749 kirjoitti Turun tuomiokapituli hallitsijalle, että lain määräyksiä haudan syvyydestä ja kuolleen peittämisestä harvoin noudatettiin; ruumiitahan oli lattiain alla niin paljon, että ylimpien päälle riitti tuskin neljänneskyynärää multaa. Uusia vainajia haudattaessa äsken haudatut, vielä mätänemättömät ruumiit kolhiintuivat ja rikkoutuivat. Ja surkeinta oli, että kesällä oli tavaton mätänevien ruumiiden löyhkä kirkossa, aiheuttaen sairautta ja kuolemaakin. Sitkeästi kansa kumminkin tästä vanhasta hautaamistavastaan piti kiinni ja teki kovaa vastusta, kun sitä 1700-luvun loppupuolella tahdottiin ruveta lopettamaan, mikä lopullisesti tapahtui v. 1822 annetun asetuksen kautta.[171]
Tämä tapa oli siis yleisesti käytännössä vielä kun Pihlajaveden vanha kirkko rakennettiin. Senkin lattian alta on luita löydetty, mutta samalla on siellä vanhoja, suuria kantoja paikoillaan, mikä viittaa maan liikuttamattomuuteen. Jos siellä siis hautoja on ollut, ovat ne olleet vain harvoja. Sekin mahdollisuus on olemassa, että mainitut luut olisivat kirkon viereiseltä hautausmaalta hautoja kaivettaessa siirretyt kirkon lattian alle. Yleisenä tapana sen sijaan 1600- ja 1700-luvuilla oli kuljettaa vainajat Keuruulle, jossa kyllä on kirkkoonkin haudattu.
Kun, aikansa Keuruulle vainajiaan kuljetettuaan, mikä varsinkin kesäaikana oli hyvin vaikeaa, pihlajaveteläiset alkoivat suunnitella omaa seurakuntaa, oli läheisen hautauspaikan tarve varmaan huomattavana kannustimena. Siitähän tehtiin pyyntö jo tuossa ensimmäisessä perustavassa kokouksessa 11/7 1778, jossa kirkkoakin anottiin, vaikkakaan tuomiokapituli ei voinut pyyntöön suostua, ennenkuin näkisi, mitä saarnahuoneesta tulisi.[172] Mutta kun kumpainenkin oli kuntoon saatu, ja kun kirkosta tehtiin esivallan edustajalle ilmoitus rangaistuksen määräämistä varten, kuten edellä on kerrottu, niin hautausmaan sai rovasti Indrenius tarkoitukseensa vihkiä.[173]
Ensiluokkainen hautausmaa se ei ollut, ja kun korkeat tarkastajat tulivat lausumaan hylkäystuomionsa kirkosta, on hautausmaan laatu ollut osaltaan heidän tyytymättömyytensä aiheena, sillä siitä merkittiin, että se oli ahdas ja vesipohjainen sekä niin kivinen, että vain toiseen puoleen voitiin haudata ja sielläkin vain noin kahden kyynärän syvyyteen.[174] Toimeen sillä vaan oli tultava, ja mainitun arvostelun saatuaan sen vielä täytyi vastaanottaa tulevien punatauti- sekä nälkävuosien runsaat tuonen saaliit. –
Suominen, V(äinö) I(lmari), “Pihlajaveden seurakunnan historia vuoteen 1900,” Keuruun Veräjä, viitattu 5. tammikuuta 2020, http://www.keuruunveraja.fi/items/show/61.
