Antti Juhonpoika Piirainen

Lähetyskäsityöläinen, kauppias. Omaruru, Hereromaa, Saksan Lounais-Afrikka.

Torpparin poika. Kotoisin: Konnunniemi, Ilomantsi. Syntyisin: Ilomantsi kk., Ilomantsi.

Syntymä / Birth / Рождение:

Ilomantsin evankelisluterilainen seurakunta, syntyneet v. 1840: Ilomantsi Evangelical-Lutheran Parish, Births year 1840: Иломантси лютеранский приход, рождений 1840 г.:

Nro 101. Synt. 27.09.1840, kast. 19.02.1841. Anders. Inh: Johan Piirainen Carin Suhonen 25. Henric Levander, Carin Hakkarain. Ilomantz. Nöddöpt af Henr: Levander.

Ilomantsi > Syntyneet, 1826-1857 > MKO1104-1114 > s. 133: [https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/ilomantsi/synt...]

Avioliitto / Marriage / Брак:

Antti Piirainen ja Sofia Mathilda Seger vihittiin Otjimbingwessa, Hereromaassa 23.02.1871.

Lähteet vihkimistiedolle:

• Matti Peltola 1958. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II. Suomen lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen lähetysseura, Helsinki. s .45, 51
• Aapeli Saarisalo 1971, Etelän ristin mies. Martti Rautanen, s. 52, 55. WSOY.

Kuolema / Death / Смерт:

Lähteet kuolematiedolle:

• Rippikirja 1881-1890, s.1039, I Aa:17, Ilomantsin srk:n arkisto, JoMa / [http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1763...]
• Find a Grave-sivusto: [https://www.findagrave.com/cgi-bin/fg.cgi?page=gr&GRid=61292157]
• Antti Piiraisen perukirja, Ilomantsin srk:n arkisto, JoMa

Elämäkerta / Biography / Биография:

Nuoruus ja koulunkäynti

1860-luvun vaikeina vuosina torppari Juho Ollinpoika Piiraisen ja hänen vaimonsa Kaisa Annantytär Suhosen poika Antti löysi lohtua kirkosta. Ripille päästyään hän kävi ahkerasti kirkossa siskonsa Kaisan kanssa ja piti pyhäkoulua lapsille. Ystävänsä ilomantsilaisen Pietari Kurvisen kautta Antti tutustui ilomantsilaisen Heikki Kukkosen eli Henrik Renqvistin perustamaan herätysliikkeeseen, jota myös Karjalan rukoilevaisuudeksi kutsuttiin. Rukoilevaisuus oli herätysliikkeistä vanhin ja se korosti opissaan henkilökohtaiseen herätyksen ja rukouksen merkitystä. Uskon piti näkyä arkielämässä, parannusta piti tehdä joka päivä ja erityisesti kevytmielistä elämää, kuten viinan juontia piti välttää. [1, 2, 3, 4]

Henrik Renqvist oli lisäksi ”pakanalähetyksen” uranuurtaja Suomessa puhuen sen tärkeydestä ja keräten sille rahaa. Lähetystoiminta polkaisi kunnolla käyntiin, kun Suomen lähetysseura päätti vuonna 1862 aloittaa suomalaisia saarnaajien kouluttamisen. Talollisen poika Pietari Kurvinen oli ensimmäisten oppilaiden joukossa. Paria vuotta myöhemmin hän rohkaisi myös Anttia hakemaan kouluun. Aivan tyhjillä tiedoilla pyrkiminen ei kannattanut, sillä hakijoilta vaadittiin luku- ja kirjoitustaidon lisäksi tietoa kristinopin pääkappaleista ja Raamatun historiasta sekä laskuopista kolme laskutapaa ja maantieteestä kaikkien maanosien vuoret ja virrat. Koulun ovet aukenivat, ja elokuun neljäntenä päivänä vuonna 1864 Antti haki Ilomantsin kirkkoherralta muuttokirjan Helsinkiin. Samaan aikaan Tuupovaaran kylillä hätä ja puute kiristyi. Kouluun lähtö helpotti huolta leivän riittämisestä, sillä oppilaat saivat opetuksen lisäksi maksuttoman, vaikkakin vaatimattoman ruoan ja vaatteet. [2, 3, 5, 4]

Nuoren torpparinpojan mielessä siinteli saarnaajan työ Afrikassa - siitäkin huolimatta, että kouluelämä osoittautui vaativaksi. Sitkeästä yrittämisestä huolimatta Antin kohtaloksi opinnoissa seiviytymisessä koituivat kovapäisyys ja lukemista hankaloittanut silmäsairaus. Koulu piti jättää kesken, mutta kotiin häntä ei päästetty. Vilkas ja uuttera luonne sekä miellyttävä ja nöyrä olemus olivat tehneet vaikutuksen koulun johtoon ja tuoneet hänelle paljon ystäviä. Ilmeinen oli myös palava halu ja kutsumus jakamaan lähetyssanomaa mustille Afrikan pakanoille. Antista tehtiin koulun vahtimestari, joka haluttiin lähettää käsityöläisenä tulevalle lähetyskentälle. [2, 5, 6, 7, 4]

Suomalaisen lähetystyön alkuaikoihin vaikutti ratkaisevasti saksalainen Reinin lähetysseura ja saarnaaja Carl Hugo Hahn. Lounais-Afrikassa työskennellyt Hahn halusi suomalaisten suuntaavan keskenään ainaisella sotajalalla olevien amboheimojen keskuuteen, missä saksalaiset tarvitsivat lisävoimia. Alue oli tuohon aikaan vielä ”ei-kenenkään-maata”, jota yrittivät käyttää hyödykseen metsästäjät, orjakauppiaat, buurit ja pian myös katoliset jesuiitat. Myös käsityöläisten ja viljelijöiden lähettäminen levottomalle heimosotien repimälle alueelle oli nimenomaan Hahnin ajatus. Hän uskoi, että pelkkä saarnaaminen ei paimentolaiskansoille riittäisi. Jos lähetysasemalla asuisi lisäksi käsityöläisiä ja siellä olisi kauppapuoti, olisivat paikalliset hänen uskonsa mukaan halukkaita puolustamaan niitä ryöstäjiä vastaan. Lisäksi käsityöläiset näyttäisivät ambolaisille esimerkillään, kuinka kristillistä elämää elettiin ja keräisivät työllään lähetykselle tuloja. [2, 5, 6]

Tästä Hahnin järkeilystä alkunsa saanut suunnitelma tuli muuttamaan Antin loppuelämän. Ilmoitus julkistettiin samaan aikaan, kun Antin oli päätettävä palaisiko hän kotiin Konnunniemelle. Kotipuolen lohduttomat uutiset kertoivat, että kadon uhka oli tullut selväksi ja levottomuus talven yli selviämisestä levisi taloissa ja mökeissä. Köyhä väki oli alkanut jo liikehtiä kerjuulla, ja parempiosaisempikin kansanosa tiesi nälän olevan auttamatta edessä. Kotona torpparin nuoremman pojan tulevaisuudennäkymät olivat heikonlaiset: vaihtoehtoja epävarman rengin elämän lisäksi ei juuri ollut juuri tarjolla. [2]

Matka Afrikkaan

Juhannuksena 1868 Antti yhdessä neljän virkaan vihityn saarnaajan ja kolmen maallikkoveljen kanssa aloitti matkansa kohti nykyisen Namibian alueella sijainnutta Ambomaata. Rannalle jäi vilkuttamaan joukko nuoria tyttöjä, kihlattuja sydämenvalittuja. Pitkään matkaan oli valmistauduttu hartaasti, ja myös itse matkanteko eteni etappi kerrallaan. Jo ennen lähtöä oli tutustuttu saarnaajan arkeen ja afrikkalaiseen ilmanalaan Hahnin päiväkirjamerkintöjen kautta ja opiskeltu saksaa. Lisäoppia saatiin vielä Saksan Barmeniin tehdyn, kuukausien pituisiksi venähtäneen pysähdyksen aikana. Hyppy tuntemattomaan muuttui käsin kosketeltavan todelliseksi, kun määränpäästä kantautui uutisia raivoavista heimosodista. [2]

Kapkaupunki ja Stellenbosch

Joulukuun 30. päivänä 1868 pienehkö purjelaiva Cape City viimein laski ankkurinsa Kapkaupungin Taffelilahteen. Kannella tungeksiva monikansallinen matkustajajoukko näki edessään kohoavan Taffelivuoren ja tunsi suurta helpotusta. Matka Tukholman, Barmenin ja Lontoon kautta oli kestänyt kaksi ja puoli kuukautta. Kapkaupungista matka jatkui välittömästi läheiseen Stellenboschiin, pieneen ja ihanaan kaupunkiin, vehmaiden viinitarhojen keskelle. Ensin kaikki oli nuorelle 28-vuotiaalle Antille uutta, jännittävää ja ”sangen hupaisaa“. Parasta aikaa kypsyivät monenlaiset hedelmät, joista torpparin poika Konnunniemestä tuskin koskaan oli kuullutkaan. Hyviä syödä ne olivat ja sangen ravitsevia kotoisen petulla jatketun leivän jälkeen. Elämä oli niukkuuden keskeltä lähteneelle hetkisen verran kuin ”paradisissa“. Matka tuntemattomaan näytti nopeasti myös kääntöpuolensa. Vieraissa oloissa ja vierasta kieltä puhuvien keskellä mieleen nousivat ikävä, kaipaus ja tunne lähdön lopullisuudesta. [2, 4]

Eniten kaipausta lienee aiheuttanut ero Suomeen jääneestä kihlatusta Matilda Segeristä, sillä ulkomaisten seurojen esimerkistä niin saarnaajien kuin siirtolaistenkin piti lähteä matkaan naimattomina. [2] [6] Stellenboschissa alkoi sopeutuminen etelän kuumuuteen ja valmistautuminen tuleviin töihin. Käsityöläiset olivat käteviä miehiä, mutta eivät vaununtekijöitä sen paremmin kuin seppiäkään. Antti hankki itselleen lisäoppia harjoittelemalla vaunusepän työpajassa. [2] [5] [6]

Valaskalalahti ja Otjimbingwe

Helmikuussa 1869 alkoi uusi vaihe. Matka jatkui Kapkaupungista Valaskalalahteen (Walvis Bay), yhteen maailman karuimmista paikoista. Ainoana asumuksena kolkolla tasangolla oli tyhjänä törröttävä Reinin lähetysseuran asiamies Iversenin mökki tuulen tupruttaman ajohiekan vallassa. Iversenin olivat Namat edellisenä keväänä murhanneet. ”Kukaan ei tullut rannalle tervetuloa toivottamaan. Tuuli vaan ulvoi raastetuissa huoneissa”, kertoi Martti Rautanen. Tämä pirullinen paikka karisti nuorista mielistä viimeisetkin paratiisiaatokset. Henkinen kestävyys oli jo muutenkin koetuksella, sillä pitkä ja tiivis yhteiselo matkan aikana oli aiheuttanut hankauksia saarnaajien ja maallikkoveljien välillä ja kärjistynyt viimein Stellenboschissa. Yksi kitkaa aiheuttanut asia oli, että kaksi Saksassa saarnaajiksi opiskellutta veljeä pitivät itseään parempina maallikoiden yläpuolella olevina ”pappeina”. Tämä oli saanut Juho Nissisen kääntymään takaisin jo Saksassa. Mielialat alkoivat ailahdella, kun joukko odotti Iversenin ahtaissa, tyhjänä ulvovissa huoneissa kokonaista kolme viikkoa vaunujen saapumista seuraavasta tukikohdasta Hereromaalta. [2, 5]

Saksalaisten lähetyssiirtolassa Hereromaan Otjimbingwessa vietettiin kokonainen vuosi ennen Ambomaalle siirtymistä. Oleilu venähti tarkoitettua pidemmäksi, sillä matkaan ei ehditty ennen sadekauden alkamista - matkustamisessa välttämättömiä härkävankkureita kun ei ollut alettu vielä edes rakentaa. Aika käytettiin hererokielen opiskeluun, ja Antti perehtyi nyt myös tuottoisaan toimeen, pyssyjen korjaamiseen. Lähetyssiirtolassa Antti, Juho Tolonen ja Erkki Juntunen laitettiin asumaan erilleen muista suomalaisista yhdessä saksalaisten siirtolaisten kanssa. Saksalaisten kanssa kahnauksia aiheutti se, että suomalaisten kielitaito oli vielä heikko, eivätkä he olleet töissään riittävän nopeita ja taitavia. Kiihkeästi saarnaajaksi halunnut, mutta koulusta erotettu Juntunen alkoi kapinoimaan alistettua asemaansa vastaan, ja häntä uhattiin kotiin lähettämisellä. Parhaiten paineen alla näytti selviytyvän rauhallinen ja luonteeltaan sovitteleva Antti. [2, 5, 6]

Ambomaalla

Seurueen matka viimein päätyi Ambomaalle (Ovamboland) heinäkuun alussa 1870. Omandongon kuninkaan hoviin Ondongan heimon alueelle saavuttuaan lähetystyöntekijät asettuivat asumaan Hugo Hahnin Suomen Lähetysseuralle lahjoitettamaan, irlantilaisen kauppiaan Grendonin rakentamaan pieneen taloon. Seuraavana aamuna hänen kuninkaallinen korkeutensa Shikongo sha Kalulu tuli itse tervehtimään heitä kädessään lehmän häntä, jolla hän ajoi tungettelevia kärpäsiä loitommalle. Hahn oli uskotellut kuninkaan itse pyytäneen opettajia luokseen, ja suomalaisten mieliksi Pietari Kurvisen kuninkaalle pitämä hererokielinen puhe saikin ystävällisen vastauksen: ”Sanasi olivat hyviä sanoja. Kaikki mitä te sanotte, me tahdomme tehdä.” Sen jälkeen seurasi ehkä tärkein ja hyvin enteelliseksi osoittautunut kysymys: toivatko he mukanansa pyssyseppiä? Kieltävän vastauksen saatuaan Shikongo poistui myrtyneenä paikalta. [2, 5, 6, 4]

Jo ensimmäisten Ambomaalla vietettyjen päivien jälkeen olivat välit kuninkaaseen kiristyneet. Neljä päivää myöhemmin 13. heinäkuuta Kurvinen, Rautanen ja Karl August Weikkolin valmistautuivat lähtemään 60 kilometrin päähän Uukwambin heimoon kuningas Najuman hoviin perustamaan toista lähetysasemaa. Anttia kuningas oli alkanut painostaa tekemään työnsä ilmaiseksi, joten hänen katsottiin parhaaksi liittyä matkalaisten joukkoon. Joukon saapuessa heinäkuun puolivälissä Uukwambiin, heitä vastassa oli itsevaltias, jonka vallassa oli koko kansa omaisuuksineen ja jonka turhien luulojen ja arvailujen varassa saattoi kuka tahansa joutua karkotetuksi tai tapetuksi. Suomalaisten saapuessa kuningas Najuma käski naapuriheimoja ryöstämässä olleet alamaisensa takaisin. [2, 6] Pietari Kurvisen kova puhe sai Najuman liikuttumaan. Kuningas toi vieraille kaksi härkää teurastettavaksi ja padallisen olutta juotavaksi ja tuntui halukkaalta oppimaan ja sanoutumaan irti orjakaupasta portugalilaisten kanssa. Parin kuukauden rakennuksen jälkeen suomalaisten kolmen huoneen tiilirakennus ja pieni paja olivat nousseet nuolenkantaman päähän kuninkaan hovista. Antille riitti pyssyjen korjaamista, ja kuningas oli tyytyväinen saatuaan hyvän miehen lähelleen. [2, 5, 6, 4]

Tammikuun lopulla 1871 saapuivat Valaskalalahteen tuoreet saarnaajat Gustaf Mauritz Skoglund ja Tobias Reijonen ja heidän kanssaan ensimmäiset suomalaiset naiset, jotka tulisivat perustaamaan kotinsa mustien maahan. Hugo Hahn vihki Antin ja Matilda Segerin - jonka tulo tuli Antille yllätyksenä - ja Pietari Kurvisen ja Wilhelmiina Roswallin avioliittoon Otjimbingwen kirkossa keskiviikkona 23. helmikuuta 1871. Toukokuussa nuoret vihkiparit taittoivat matkan takaisin Uukwambiin todetakseen, että ilmapiiri siellä oli täysin muuttunut. Portugalilaiset kauppiaat olivat uskotelleet Kuningas Najumalle, että suomalaiset olivat tulleet anastamaan tältä vallan. Kauppiaiden etu oli että kuningas pysyisi pakanuudessa, jolloin hänelle voitiin myydä paloviinaa, aseita ja vaatteita, ostaa naapuriheimoista siepattuja orjia ja lopulta velkaannuttaa hänet kauppasuhteiden jatkumisen varmistamiseksi. Sotajoukot olivat palanneet ryöstöretkiltään mukanaan viitisensataa eläintä ja kolmisensataa orjaa. Kesäkuuhun mennessä kuninkaan luottamus suomalaisiin oli onneksi saatu palautetuksi ja lisäksi lupa rakentaa toinenkin talo hieman lähemmäksi hovia. Lähetysasema sai nyt nimekseen Elim. [2, 5, 6, 4]

Ambomaan heimokuninkaiden juoni

Najuman kääntymys oli jälleen vain väliaikainen: syksyyn mennessä viinanhimo oli ottanut voiton halusta oppia. Orjien ryöstöretket naapuriheimoihin jatkuivat ja alamaisiaan hän uhkasi kuolemanrangaistuksella, jos nämä menisivät kuuntelemaan suomalaisten opetusta tai olisivat suomalaisilla töissä. Suomalaisten ruokatilanne oli äärimmäisen heikko, ja he joutuivatkin lopulta suorastaan pyytämään ruokaa Najumalta. Antti yritti helpottaa toimeentuloaan korjailemalla edelleen pyssyjä, joita kerääntyi naapuriheimoistakin. Kuningas yritti teettää nuorella sepällä töitä ilmaiseksi. Antin pantua vastaan tämä uhkasi humalapäissään käyttää pyssyään. Huhtikuussa 1872 Antti ja ensimmäistä lastaan odottava Matilda näkivät parhaaksi siirtyä Elimistä toiselle lähetysasemalla Ondongaan. Kun sitten ryöstöretket alkoivat epäonnistua, Najuma uskoi sen johtuvan suomalaisten noitavoimista. Kolme viikkoa Antin lähdön jälkeen pakenivat yön selkään muutkin suomalaiset. Pian Elim hajotettiin maan tasalle.

Suomalaiset oli nyt karkotettu kolmesta eri heimosta Ondongaan. Kukaan ei osannut epäillä, että takana oli heimokuninkaiden yhteinen juoni suomalaisten ajamiseksi takaisin Hereromaalle, josta nämä olivat tulleetkin. Kuninkaissa oli kypsynyt ajatus, että opettajat olivat vaarallisia heille ja heidän valtakunnilleen. He olivat pettyneitä, kun odotettuja, runsaita lahjoja ei kuulunutkaan; virsien voimalla ei voitettu sotaretkiä eivätkä kuolleet heränneet elämään vaikka valkoiset olivat niin opettaneet. [2, 5, 6, 4] Kuninkaiden suunnitelma raukesi lopulta kuningas Shikongon pelätessä hererojen kostoa, mutta suomalaisten lähetyskenttä oli ehtinyt jo supistua Ambomaan sijaan Ondongaan. Antin elämässä tapahtumat etenivät entisen kaavan mukaan. Hän korjaili vanhoja pyssyjä; muutti piilukkoja nallilla käyviksi ja teki uusia tukkeja. Hiljalleen Shikongo alkoi Najuman tapaan vaatia ilmaista työtä. Tilanne kävi mahdottomaksi, kun perheen pääluku oli kahden tyttären, Mandin ja Nannin syntymän myötä noussut neljään. Vuonna 1874 Antin mitta oli tullut täyteen. Hän siirtyi rannikkoa lähempänä sijaitsevaan Omaruruun ja aloitti siellä lähettien aloitteesta uudessa tehtävässä Lähetysseuran asiamiehenä, jonka piti huolehtia lähettien asioista ja tavaroiden hankinnasta. Toimeentulo tehtävässä oli vaikeaa. Täyttä palkkaa ei maksettu, sillä seuran johto kotimaassa piti tehtävää helppona ja vähäpätöisenä. Antti kyllästyi vähättelevään asenteeseen ja erosi seuran palveluksesta. Omaruruun, kahden akaasiapuun ympärille nousi Setä Piiraisen Sekatavarakauppa, joka tulisi palvelemaan lähetysväkeä ja ambolaisia seuraavat 36 vuotta. [2, 6]

Setä Piiraisen sekatavarakauppa

Setä Piiraisen sekatavarakauppa oli katettu ja hyllyjen ja tiskien virkaa toimittivat tyhjät laatikot. Valikoimiin kuului ruokaa ja lääkkeitä ja monenlaisia tarvekaluja. Akaasiapuiden oksilla roikkui kenkiä ja kelloja, ja kertoopa tarina kaupassa olleen myytävänä luistimiakin. Nahka-ja karjakauppojakin hän teki. "Mitä Piiraisen kaupassa ei ole, sitä et tarvitse", sanottiin Omarurussa. ”Sekaisin kuin Piiraisen putiikki“ todettiin puolestaan lähetystyöntekijöiden joukossa, kun jossain vallitsi epäjärjestys. Antin kaaos oli kuitenkin hallittu. Hän tiesi aina tarkalleen, missä mikäkin tavara oli. [2, 6, 7, 8] Kaupankäynti mustien hereroiden kanssa oli hankalaa. Antti kuvaili ”maalaisiksi” nimittämiensä hereroiden ylpistyneen valkoisia vastaan. Jos tavaraa ei saanut velaksi, saatettiin se yöllä käydä varastamassa. Kristillistämisen näkökulmasta hän piti hereroita toivottomina tapauksina, mutta ambolaisiin yhteys säilyi. Antille oli tärkeää hoitaa lähetystehtäväänsä omassa arkielämässään. Perheessä oli kaksi ambotyttöä, Kuvete ja Mary, palvelemassa ja eräänlaisina kasvattityttärinä sekä kolme miespalvelijaa, jotka opettelivat ahkerasti lukemaan. Näille ambolaisille palvelijoilleen Antti ja Matilda antoivat kotiopetusta. [2, 8, 9]

Piiraisten kaupasta ja kodista tuli lisäksi tärkeä kiintopiste Ambomaalle matkaaville ja sieltä tuleville lähettijoukoille. Rahan, mutta myös arvostuksen puutteessa Lähetysseura ehdotti, että Antti palvelisi lähettejä ilman korvausta. Niin hän tekikin: välitti tavaroita ilman voittoa, kävi Suomen matkoillaan kertomassa työstä Afrikassa, huolehti paluumatkoillaan uusista läheteistä ja hoiti ja majoitti matkalaisia kotonaan. Siellä saivat lepoa ja hoitoa niin paikalliset, saksalaiset kuin sairaat ja väsyneet suomalaiset lähetitkin. ”Rakkaaseen hoitoonsa otti meidät veli Piirainen” toistui kirjeissä usein. Omarurun saksalaisten keskuudessa muisteltiin pitkään ”hyväntahtoista ukkoa”. [2, 9]

Lamaannuttavia iskuja lähetyskentällä

1880-luvun taitteen tapahtumat muuttivat Antin elämän ratkaisevasti. Suomalaisten lähetysyhteisö oli ankaran kriisin kourissa. Lähetyspioneerit olivat tehneet kymmenen vuotta työtä ilman lomaa ääriolosuhteissa. Suhteet seuran johtoon olivat tulehtuneet, sillä johtaja Sirelius luotti mieluummin ystävänsä Hahnin kuin lähettien itsensä arvioon siitä, millaista elämä heimojen parissa ja armottomissa oloissa oli. Liian pienen palkan ja pitkäksi venähtäneen tulomatkan takia moni veljistä oli velkaantunut pahasti ja eli heikon ravinnon varassa. Vuosiin oli sattunut useita sadekesiä, jolloin malaria oli harventanut suomalaisjoukon rivejä ja tehnyt heikkojen ja raihnaisten jäljelle jääneiden elämän vaikeaksi. Taudin edessä oltiin kohtalon armoilla, sillä lääkkeenä käytettyä kiniiniä ei tuolloin vielä ollut kentällä saatavilla. [2, 6] Vuoden 1881 lopulle osuivat Antin elämän kovimmat iskut. Emma-tytär kuoli marraskuun 17. päivänä vaikean synnytyksen jälkeen ja äiti Matilda vain kahta päivää myöhemmin. Molempien muiston Antti halusi elävän ambolaisessa kotiapulaisessa ja kasvattityttäressä, jonka hän kastoi kristillisellä nimellä Emma Mathilda vuoden 1882 alussa. Seuraavana keväänä kun sadekausi oli loppunut, lyöty isä teki raskaan päätöksen viedä äitinsä menettäneet tytöt kouluun Helsinkiin. Mandi oli tuolloin yhdeksänvuotias, Nanni kahdeksan ja vuonna 1876 syntynyt Katariina vasta viisivuotias.[2, 6, 10] Suomessa tyttöjen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta jäi huolehtimaan ensimmäisen lähetysjohtaja August Vilhelm Lucanderin leski Rosa Saelan, varmasti paras mahdollinen hoivaaja tytöille. Pastori Lucander oli ollut hyvin rakastettu oppilaiden keskuudessa ja vaimonsa kanssa he olivat olleet kuin vanhempia lähetyskoulun pojille. [2, 5]

Virallisesta erostaan ja kylmästä kohtelusta huolimatta Antti pysyi uskollisena lähetysseuralle. Paluumatkallaan ja vielä kuukausien ajan Omaruruun päästyään hän huolehti kahdesta seuran lähettämästä katekeetasta, Hakalasta ja Roihasta, jotka läksivät paikkaamaan työntekijöiden puutetta. [2, 6] Antin päiväkirja alkaa toukokuusta 1885. Se keskittyy hänen omiin pieniin elinympyröihinsä Omarurussa. Vuosi 1885 oli hankala ja ilmastoon sopeutuminen 16 vuoden jälkeen edelleen vaikeaa. Sateinen kesä levitti tauteja, piti yllä ainaisesta kylmettymistä ja sai reumatismin jäytämään niveliä. Toimivia lääkkeitä sen paremmin vilustumisoireisiin kuin heisimatoihinkaan ei ollut, eivätkä ”homeobatiset rohdot ja pillerit” tehonneet köykäisen ruumiin vaivoihin. Kaupanteko sujui kohtalaisesti, sillä hyvät välit nuoren heimopäällikkö Manassen kanssa pitivät paikallisten ylettömän velaksi kurnuamisen ja varastelun aisoissa. Päiväkirja piirtää kuvan yhteisössään rakastetusta ja arvostetusta, mutta väsyneestä ja äärimmäisen yksinäisestä miehestä. Saksalaisten lähettiperheiden kanssa hän vietti juhlia yhdessä ja kokoontui usein samaan pöytään syömäänkin, mutta todella läheiset ihmiset puuttuivat elämästä. [2, 11]

Toinen ja kolmas vierailu Suomeen

Vuonna 1886 Antin arjen katkaisi toinen vierailu Suomeen. Matkanteko alkoi jo alkuvuodesta, mikä tuli rokottamaan sekä reumatismista kärsivää ruumista että toimeentuloa – kauppa kun oli suljettava melkein koko vuodeksi. Perillä Helsingissä Antti herätti tyttärensä ”suutelolla” samalla tavalla kuin oli heidät viimeksi lähtiessään hyvästellyt ja ”--- he olivat niin kuin koko ajan olisivat maanneet”. Tällä matkalla Antti pääsi myös viimein vierailemaan tyttärineen kotona Konnunniemessä. Lauantai-iltana seurue saapui Olli Hakkaraisen taloon, ja siellä sattuivatkin olemaan Kaisa-äiti ja veljenpoika Juho parhaillaan saunomassa. Jälleennäkeminen 18 vuoden oli ikimuistoinen. Afrikan terveisineen ja kaakaopaketteineen kauppias lienee ollut Konnunniemessä kumma ja odotettu näky, minkä hän itsekin ymmärsi. Tunteikas vierailu kotiin kesti viikon, jonka jälkeen matkan piti jälleen jatkua, nyt raskain askelin. [2, 11] Antin 28 Afrikan vuoteen mahtui hänen onnekseen vielä kolmas kohtaaminen lasten ja kotitantereiden kanssa. Kolmannella matkallaan kesäkuun alussa 1896 Antti matkasi jälleen Helsingistä Savilahteen äitiään katsomaan. [2, 12]

1900-luku

Kolme kirjettä Mandin perheelle 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmentä valottavat hieman Antin viimeisten vuosien elämää. 67 vuoden iässä hän aloitti uuden huoneensa rakennuksen: muurasi tiiliä perustuksia varten ja keikkui katolla väliaikaisten peltien purkuhommissa. Ensimmäinen putoaminen 64 lasketun pellin jälkeen johti muistinmenetykseen ja paikoiltaan luiskahtaneeseen olkapäähän. Urakka jatkui asenteella ”Herra lyöpi ja parantaa”, ja näin seuraava putoaminen koituikin ”africalaisen” kohtaloksi. [2, 13]

Kesän korvalla 1910 kotimaahan saapui viesti, että Antti Piirainen oli kuollut toukokuun 12. päivänä. Samassa kuussa veljenpoika Juho oli nimennyt vastasyntyneen poikansa Antiksi. Kaukana Afrikassa Reiniläisen lähetysyhteisön August Kuhlmann osti Antin talon ja rakensi sen valmiiksi. Siitä tehtiin Omarurun toinen lähetystalo. [2, 14]

Viitteet:

• [1] Ilomantsin evankelisluterilaisen seurakunnan kirkonarkisto.
• [2] Tiina Jäger: Kasken kasvattamat. Iivar Piiraisen jälkipolvet Huhtilammelta Härmiin. Käsikirjoitus.
• [3] Erkki Kansanaho: Rukoilevaisuuden sanoma kirkolle. Teologinen aikakauskirja 101. 1996, ss. 256-257.
• [4] Kooste Reijo Savola.
• [5] Aapeli Saarisalo: Etelänristin mies Martti Rautanen. 1971.
• [6] Matti Peltola: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1958.
• [7] Irja Kilpeläinen: He lähtivät kauas. Piirteitä eräiden Ambomaan raivaajien elämästä, Suomen Lähetysseura,1958.
• [8] S. Sivonen: Ilomantsin Kauravaarasta kauppiaaksi Afrikkaan. Karjalainen 19.12.1991.
• [9] P. Kettunen: Antti Piirainen - ilomantsilainen lähetystyöntekijä. Pogostan Sanomat no. 48, 27.11.1975.
• [10] Antti Piiraisen kirje lähetysjohtajalle 23.1.1882, Eac:5, Suomen lähetysseura.
• [11] Antti Piiraisen päiväkirja.
• [12] Hämäläinen No.44, 3.6.1896.
• [13] Antti Piiraisen kirjeet Sipilän perheelle 10.6. ja 31.7.1907.
• [14] Pogostan sanomat 4.7.1968, no.27.

  ---

  
  

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Ilomantsin paikkakuntaprojekti
• Ilomantsin Konnunniemen kylän kyläprojekti

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 190. viikkoprofiili (28.07.2019-03.08.2019).