Kustaa Jalmari Erikinpoika Virtanen

Runoilija, kirjailija, kirjallisuuden kääntäjä, työmies.

• Pietari, Venäjä
• Kälviä
• Petroskoi, Karjala, Neuvosto-Venäjä ja Neuvostoliitto

  ---

Syntymä / Birth / Рождение:

Padasjoen evankelisluterilainen seurakunta, syntyneet v. 1889: Padasjoki Evangelical-Lutheran Parish, Births year 1889: Падасйоки лютеранский приход, рождений 1889 г.:

Födde och döpte i Padasjoki 1889

Synt. 08.01.1889, kast. 23.01.1889. Gustaf Hjalmar. f. Sp Torp. Erik Gustaf Anderss, m. Emilia Ottos dr., 37. Jokiois Mainiemi såg.

[http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=7123...]

Kuolema / Death / Смерть:

Jalmari Virtanen joutui Stalinin puhdistusten uhriksi ja kuoli 02.04.1939 pakkotyövankina Kotlasin vankiasemalla Arkangelin oblastisssa Neuvostoliitossa.

Elämäkerta / Biography / Биография:

FIN

Jalmari Virtanen oli itsenäisesti opiskellut runoilija. Hän syntyi Padasjoella Mainiemen kylässä vuonna 1889 työläisperheeseen. [1, 2] Virtanen kertoi omaeläkerrassaan:

”Syntynyt 1889 tammikuun 8 p:nä. Mainiemen sahan ympäristöllä Padasjoella oli pieni asutus, mökkiläisiä, joissa minunkin isälläni oli pikkuinen mökki… Isäni olipääasiassa sahalla työssä. Äitini oli talonpoikaisvanhemmista mutta sellaisesta talosta, joka oli mennyt vararikkoon. Niin kauan kun isäni eli, kävin kansakoulua, 12-vuotiaaseen asti. Isän kuoltua läksin Pietariin. Kouluaikanakin minä jo kesäisin olin sahalla työssä, sellaisissa tilapäistöissä kuten kimpien niputus ym.” [3]

Jo kahdeksanvuotiaana hänen oli pakko ansaita leipänsä aputöissä sahalaitoksilla. Kaksitoistavuotiaana hän joutui Pietariin, [1, 2] Pietarissa Jalmari Virtanen asui alussa tädinsä luona. Työhön hän pääsi pieneen yksityiseen valuverstaaseen, sitten muutti Atlas-tehtaan konepajaan. Täällä työskenteli paljon hänen maamiehiään mm. Kustaa Rovio Ravelin-nimisenä, jonka kanssa Virtanen tutustui läheisesti. [3]

Tammikuussa 1905 Atlasin työläiset menivät lakkoon yhdessä Putilovin tehtaan työläisten kanssa vastustaen työläisten erottamista. Lakkolaisten joukossa oli myös Virtanen, joka osallistui tapahtumiin aktiivisesti. [3, 2]. Hän levitti myös salaa kiellettyä kirjallisuutta ja lentolehtisiä. [1, 2]

Virtanen otti aktiivisesti osaa vuoden 1905-1907 tapahtumiin - poliittisiin lakkoihin ja barrikaditaisteluihin. Vuonna 1910 hän sai karkoitustuomion Venäjältä. [1, 2]

Karkoituksen jälkeen Virtanen palasi Suomeen. Hän asui asemamiehenä Kälviällä vuodet 1910-1916. Hän oli ollut vuonna 1909 perustamassa Kälviän työväenyhdistystä ja toimi yhdistyksen sihteerinä vuonna 1913. [4, 2]

Ja vasta v. 1916 hän pääsi jälleen palaamaan Venäjälle. Pietarissa Virtanen osallistui taas Helmikuun ja Lokakuun vallankumouksiin. Siellä hän kirjoitti tunnetun runonsa "Leninin saapuessa". [1]

Jalmari Virtanen oli myös mukana Suomen vapaussodan taisteluissa vuonna 1918. Työväenluokan vallankumouksen epäonnistumisen jälkeen runoilija tuli Venäjälle. Vuonna 1920 hän liittyi Kommunistiseen puolueeseen. Seuraavana vuona Virtanen saapui Karjalaan ja toimi täällä aktiivisesti kirjallisuuden ja yhteiskuntaelämän eri aloilla. Suurimman päivätyönsä hän teki kuitenkin runoilijana, Karjalan neuvostotasavallan kansanrunoilijana. [1, 2]

Virtanen piti runotuotantoansa aseena työväenluokan taistelussa. Hän kertoi itsekin siitä seuraavasti: "Runoja kirjoittamaan minua opetti luokkani. Minä näin, kuinka työläisiä auttoivat taistelussa "Varsovalaisen" sekä muiden vallankumouslaulujen säkeet. Silloin minussakin syntyi halu runoilla työväenluokan taistelusta vapauden ja sosialismin puolesta." [1, 2]

Jo ennen Lokakuun vallankumousta oli Virtanen kirjoittanut koko joukon runoja. Näistä mainittakoon sellaiset kuten "Orjapaimenen laulu" (1906), "Laulu aatteelle" (1908), "Verisunnuntai" (1909), "Me uskomme nousuun sen" (1915), "Työn Prometheus" (1916). [1, 2] Virtanen kuvasi niissä työläisten elämää kapitalismin oloissa [1, 2]:

Hoi, tulen huomen, orjien huomen,
Rikkaalta riistäös valta.
Nouse jo meillekin hohtava
huomen,
Nostaos puuttehen alta.

(Orjapaimenen laulu)

Runossa "Verisunnuntai" Virtanen esitti ketä vastaan on taisteltava, kun kansojen luottamus tsaariin oli haihtunut kuin tuhka tuuleen vuoden 1905 tammikuun tapahtumien jälkeen. Runo kutsui lukijoita taisteluun tsarismia vastaan. Taistelun kaipuu tuli Virtasen runoissa vieläkin selvemmin ilmi hänen ollessa karkoitettuna hiljaisella Kälviän asemalla. Hän tunsi siellä kipeästi yksinäisyytensä ja pyrki koko sielunsa tulisella voimalla sinne, missä taisteltiin. [1, 2]

Ma kaipaan sinne,
Missä joukot taistelee
ja liikkuu,
Kuni ryskäis ikisynkät korvet,
Ma kaipaan kapinaan,
Miss' soivat taistotorvet
Ja punaliput liekkein lailla
Paistelee.
En kaipaa tyyntä,
Onnen kultalaa,
Vaan kaipaan sinne,
Missä arvon saapi
Työ ihmisen, ken uhraa,
Ponnistaapi,
Osaltaan luoden
Uutta maailmaa.

(Kaipaus 1910)

Vallankumousvuosi 1917 aloitti uuden vaiheen J. Virtasen runotuotannossa, ja ensimmäisenä merkkinä siitä oli hänen vuonna 1917 kirjoittamansa runo "Leninin saapuessa", jonka hän sittemmin laajensi runoelmaksi "Paras johtaja vuossadan kuuman". Leninin saapuminen merkitsi Venäjän proletariaatille suuren vallankumouksen lähenemistä ja sen tulevan voiton jouduttamista. Runoilija on hyvin sattuvasti tulkinnut tämän tulon merkityksen ja sen valtavan vallankumouksellisen innostuksen, minkä se nostatti laajojen kansanjoukkojen keskuudessa. [1, 2]

Tapahtui suuri Lokakuun vallankumous. Kuten kaikki työväenluokan kirjailijat, niin Virtanenkin riensi kuvaamaan, kuinka Venäjän kansat alkoivat rakentaa uutta yhteiskuntaa. Tätä aihetta Jalmari Virtanen käsittelee monissa runoissa, joista parhaimpia ovat "Irtyshin rannalla" (1918), "Pyhä Lokakuu" (1922), "Viisivuotiaalle" (1925), "Orjuudesta voiton juhliin" (1926), "Juhlaruno" (1930), "Maailma nuorten" ja eräät muut. Aatteellisen selvyyden ohella näiden runojen ansiona on myös niiden hiottu muotokauneus ja runollisuus. [1, 2]

Näissä runoissa J. Virtasen runoilijataito kohoaa parhaimpiin savutuksiinsa. Runoilija hakee sellaisia kuvauskeinoja, joiden avulla hän voisi tehokkaammin näyttää elämän totuutta. Ja mielestämme hän on siinä onnistunut: esimerkiksi runossa "Orjuudesta voiton juhliin", sen lakooniset säkeet, sen tahdikas iskevä rytmi antoivat runolle pontevan sävyn. Runon pontevuus vuorostaan aivan kuin korosti sen sisällön suurta merkitystä. Tarkat ja kuvaavat epiteetit tekivät runon värikkääksi ja kuvarikkaaksi. Virtasesta oli sangen tärkeätä, että jokainen sana, jokainen runokuva sisältäisi mahdollisimman paljon ajatusta, luonnehtisi monipuolisemmin runon sisällön. [1]

Kuitenkin Jalmari Virtanen kiinnitti eniten huomiota uuden elämän rakentamiseen Karjalassa ja kauniin pohjolan luonnon kuvaamiseen. Mutta samoin kuin useimmat 20-luvun kirjailijoista hän kertoi eniten itse rakennustyön prosessista, sen valtavista mittasuhteista, ja vielä silloin vähemmän uuden ihmisen kehittymisestä. Mutta uuden luovan työn vaikutuksesta syntyy ja kehittyy myös uusi sosialistinen yhteiskunnan ihminen. Tätä aihetta hän käsittelee sitten 30-luvulla, esimerkiksi runoissaan "Meidän prikaadi", "Nuorten uittajain laulu" (1932), "Kaksi matkustajaa" (1936), "Starikka ja kolhoosi" (1931) ym. [1, 2]

Virtasen näistä runoista henkii lujaa uskoa sosialismin voittoon. Tekijä itse kulki rakentajain ensi riveissä julistaen koko kansan nimessä [1, 2]:

Me tulemme!
Ja me tulemme taistellen!
Sen, minkä raivaamme maata,
Sen sosialismia luomme,
Viisivuotiseen suunnitelman
me tornihin tiilejä tuomme!

Esiintyessään erikoisesti Karjalan kansan laulajana J. Virtanen kuvasi tietysti ensisijaisesti Karjalaa, kirjoitti suurella lämmöllä sen ihmisistä, heidän uurastuksistaan uuden elämän luomiseksi. Ja erikoisen läheistä on Virtaselle pohjolan karun luonnon kauneus. Kaikki on runoilijalle suloista - sekä karjalainen kalastaja että karjalaiset maisemat - tyynet järvet ja vuolaiden koskien kohina. Karjalan luontoa hän kuvasi aina koko sydämensä lämmöllä [1, 2]:

Somat soudella virrat on Karjalan maan,
Somat rannat sen järviä kaunistaa,
Somat saaret ja salmet ja lehdon puut,
Soma rahvahan on oma valta!

Kertoessaan Karjalasta Virtanen tulkitsi aina Karjalan kansan kiinteää yhteyttä koko Neuvostoliiton elämään. Sellaiset runot kuten "Ondrein kaipuu" (1922), "Sovetti-Karjalalle" (1922), "Aunus" (1923), "Somat soudella virrat" (1927) ym. kaiuttavat ylistystä ei ainoastaan Karjalalle vaan koko Neuvostoliitolle. Sosialistiselle synnyinmaalle omistetuiksi hymneiksi voitaisiin sanoa runoja "Isänmaani" (1936) ja "Aamulaulu" (1937). Neuvostoliitto on J. Virtasen kuvaamana aina kukoistava ja kaunis kuin "loistava auringon säde". Se uhkuu elämänriemua ja syvää tyydytystä. Tekijä ylistää runoissaan neuvostotasavaltojen lujaa liittoa ja kansojen suurta veljellistä ystävyyttä. [1, 2]

Runoissa "Vartiot vuoroon" (1931), "Rajalla vartio valppaana käy" (1933), "Timantteja" (1935) runoilija kuvaa Neuvostoliiton rajavartiolaisia, heidän sankaruuttaan, valppauttaan ja uhrautuvaisuuttaan. Runossa "Rajalla vartio valppaana käy" on luotu kuva neuvostorajavartiolaisesta, joka on valmis viimeiseen hengenvetoon asti puolustamaan synnyinmaatansa. Ylivoimaisessa taistelussa kaatuivat miehuullisesti etuvartioston urheat puolustajat. Eloon jäin vain yksi vaikeasti haavoittunut rajavartiomies. Hänen oli vietävä lähimmälle naapurivartiostolle tieto vihollisen äkillisestä hyökkäyksestä. Mutta riittääkö hänellä voimaa siihen? Mies ponnistaa kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa vaikkapa verensä hinnalla. [1, 2]

Suuri sijansa Virtasen runoudessa on Suomen luokkasodan kuvaamisella. Vuoden 1918 vallankumousyrityksen epäonnistumisen jälkeen monet Suomen työväen runoilijoista ja kirjailijoista vaipuivat epätoivoon ja lakkasivat luottamasta Suomen proletariaatin voimiin. Virtasen ja hänen aikalaistensa - erikoisesti S. Mäkelän runot huokuvat syvää uskoa ja luottamusta tulevaan voittoon. He puhuivat Suomen työläisrahvaan taistelusta ja siitä, että ankarasta tappiosta huolimatta vallankumouksen aate elää Suomen proletariaatin keskuudessa ja että Suomen työväenluokka on kerran voittava. Tämän ajatuksen Virtanen on tulkinnut runossa "Hyvästi Suomi". Jättäessään hyvästi Suomelle runoilija sanoo, ettei hän lähde maasta ainiaaksi, vaan palaa sinne taas, kun uusi kumouksen liekki leimahtaa [1, 2]:

Taas konsa maassa Suomenkin
Kumous-aamu koittaa,
Ja aate, jolla uhrasin,
Sydämet valtaa, voittaa,
Kun kumouksen sotamies
Käyn sinne, miss on taistolies,
Ja laulan voitostamme

Eräänä J. Virtasen runouden tärkeimmistä ja huomatuimmista piirteistä on sen kansanomaisuus. Runoilija kuvaa Karjalan kansan elämää, toimintaa ja kehitystä. Hän rikastutti runouttaan ammentamalla aiheita ja aineksia karjalaisesta kansanrunoudesta ja Kalevalan aarteistosta. Virtanen käytti taitavasti runoissaan karjalaisella kansanrunoudelle ominaisia kauniita alku- ja loppusointuja, sattuvia vertauskuvia, parallelismeja, sointuvaa rytmiä ynnä muita kansanrunoudesta lähtöisin olevia taidekeinoja. [1, 2]

Kalevalan taidetyylin runollisia keinoja käytetty onnistuneesti esimeriksi runossa "Kuvia Pohjolasta". Siinä toistuu sanajärjestys tai jokin yksi sana, mikä vie runon ajatusta eteenpäin ja laajentaa kuvaa, kuten seuraavista säkeistä näkyy [1, 2]:

Sini vuorilla kumman on tummaa,
Sini tummaa, ja harmaa kuori
Joka kaartavi vuorien summaa,
Joka puolella nousevi vuori.
Ovi päivän jo aitassa aukee,
Ovi aukee... Ja aurinkovaarin
Ulos astuvi poika, ja laukee
Valonuolensa kaunehin kaarin.
Vesi Kannaslehdessa läikkyy,
Vesi läikkyy ja kalvossa saaret
Alaspäin korupitseinä väikkyy,
Koru - kiertävät rantoja kaaret.

Jalmari Virtanen osasi herkimmin Karjalan neuvostokirjallisuudessa seurata Vladimir Majakovskin ja Demna Bednyin perinteitä. Hän samoin kuin hekin riensi runokielellä sanomaan sanansa monista päivän aiheista ja kysymyksistä, kaikesta siitä, mitä elämä toi uutta ja mielenkiintoista. Sitä todistavat sellaiset runot kuin "Punainen poro", "Tietä", "Sosialistinen kilpailu", "Revontulet Pohjolassa". Se oli runoilijan tehokasta puuttumista elämään, sen moninaisiin probleemeihin ja asioihin. Majakovskin tavoin hän halusi asettaa väkevät runoilijan lahjansa palvelemaan kansaa. [1]

J. Virtasen runotuotannon kehitykseen vaikutti suuresti Maksim Gorki. Gorkin ja Virtasen kirjeistä toisilleen voimme nähdä, miten paljon huomiota Gorki kiinnitti Virtasen runoihin, kuinka hän ohjasi tätä, kehotti valaisemaan ensi vuorossa proletaarisen taistelun, sosialistisen rakennustyön sekä uuden ihmisen muovautumisen peruskysymyksiä. Mainion lausunnon J. Virtasen runoudesta Gorki antoi alkulauseessa, jonka hän kirjoitti Virtasen runokokoelmaan "Lauluja työn lomassa", joka ilmestyi v. 1930. [1]

"Jalmari Virtanen on luja ja reipas, sillä hänellä on laillinen oikeus sanoa sen, mitä ei voi sanoa yksikään porvarillisista runoilijoista - kirjoitti Maksim Gorki. - Juuri tässä reippaudessa, tässä uskossa työväenluokan, oman luokkansa voimiin ja sen voiton väistämättömyyteen - siinä juuri on uuden maailman laulajien runouden olemus ja sisältö, siinä sen kumoamaton yhteiskunnallis-vallankumouksellinen arvo...

Satiirikko menneeseen nähden, ankara realisti nykyhetkeen ja vallankumouksellinen romantikko tulevaisuuden näkemiseen nähden - sellaisen pitää minun mielestäni työväenluokasta lähteneen kirjailijan olla. Sellaiseksi minä katson Jalmari Virtasen ja kaikki todelliset vallankumoukselliset työläisrunoilijat." [1]

Jalmari Virtanen tunnettiin myös hyvänä suomentajana. Hän suomensi Venäjän kirjallisuuden klassikkoja A. S. Pushkinin ja N. A. Nekrasovin runoja sekä useita V. Majakovskin, D. Bednyin, A. Bezimenskin, J Kupalan ja eräiden muiden neuvostorunoilijain tuotteita. Runojen ohella hän suomensi proosakirjallisuutta, mm. J. Libedinksin "Komissaareja", G. Gishin "Suomi, me palaamme", J. Hashekin "Kunnon sotamies Shveikin seikkailut" ym. [1]

Virtanen suomensi hyvin vapaasti ja luontevasti, usein mukaellen ja soveltaen suomentamiaan runoja Karjalan oloihin. Esimerkkinä siitä voimme mainita D. Bednyin runon "Saattolaulu", jonka suomennoksessa oli melkoisesti karjalaista väritystä ja jota aikanaan laulettiin paljon. [1]

Jalmari Virtasen tuotannossa heijastuivat eräät itseoppineiden työläisrunoilijain puutteet. Heillä ei ollut aikanaan mahdollisuutta käydä koulua, elämä oli yhtämittaista taistelua. Mutta kansa piti ja pitää yhä heidän lauluistaan. J. Virtasen runoudella oli silti suuri merkitys ja arvonsa Neuvosto-Karjalan kirjallisuudessa. [1, 2]

Jalmari Virtanen on väkevä runoilija ja eräs Karjalan neuvostokirjallisuuden luojia, hän oli herkkä lyyrikko ja aina taistovalmis soturi kirjallisuudessa. Hän oli myös nuorten runoilijoiden opastaja ja kasvattaja. Valitettavasti hän ei saanut rauhassa jatkaa rakasta runoilutyötään. [1, 2]

Jalmari Virtanen käynnisti 1922 Petroskoissa suomenkielisen harrastajakirjoittajille tarkoitetun kirjallisuuskerhon ja perusti vuonna 1927 suomenkielisen Soihtu-nimisen kirjallisuuslehden. [5]

Virtanen joutui Stalinin puhdistusten uhriksi ja kuoli 1939 pakkotyövankina Kotlasin vankiasemalla. [5]

Jalmari Eerikinpoika Virtasen tietua Karjalan muistokirjassa:

Virtanen Jalmari Erikinpoika (Erikovitš), syntynyt v.1889. Syntymäpaikka: Suomi, Hämeen lääni, Mainiemen kylä, suomalainen, entinen NKP:n jäsen, Kirjailijaliiton puhemies. Asui Petroskoissa. Vangittu 14.02.1938. Tuomittu 11.04.1938 Karjalan ASNT:n Sisäasiain kansankomissariaatin erikoisen kolmosryhmän päätöksellä VSFNT:n rikoslain 58-2-11 pykälän mukaan 10:ksi vuodeksi pakkotöihin. Lähetetty Sevželdorlagiin, kuoli 02.04.1939. Rehabilitoitu 25.05.1955 SNTL:n Korkeimman oikeuden päätöksellä. Muistokirja: Karjala.

Viitteet:

• [1] Vladimir Mashin. 50 vuotta Jalmari Virtasen runoilijauran alkamisesta. Punalippu 3/1956, 86–90.
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Armas Mishin. Uuden maailman laulaja. Neuvosto-Karjala 7.1.1979, 4.
• [4] Vanhoja kuvia Kälviältä. [http://www.vanhakalvia.fi/galleria/displayimage.php?pos=-32]
• [5] Wikipedia: Jalmari Virtanen [https://fi.wikipedia.org/wiki/Jalmari_Virtanen]

RUS

ВИРТАНЕН ЯЛМАРИ ЭРИКОВИЧ (1889-1938(39) гг.)

Поэт, один из организаторов литературного движения в Карелии, свыше 10 лет возглавлял Карельскую писательскую организацию, редактор первого художественного журнала на финском языке "Пунакантеле" ("Красное кантеле"), делегат первого Всесоюзного съезда писателей (1934 г.).

Родился в деревне Майниеми, в Финляндии.

Формирование Виртанена как поэта и гражданина происходило под влиянием революционно настроенной рабочей cреды в Финляндии и в С.-Петербурге. Освоив русский язык, будущий поэт получил возможность приобщиться к классическому наследию русской литературы и фольклора.

В 1906 г. он написал одно из первых своих стихотворений. C тех пор его стихи стали регулярно появляться на страницах рабочих газет.

С 1921 г. Я.Виртанен жил и работал в Карелии.

При жизни поэта вышло 8 его поэтических книг "На досуге"1931 г.,"Стихи" 1933 г., "Фанфары" 1936 г. и другие, не считая многочисленных публикаций в газетах и журналах на русском и финском языках.

Многие стихи поэта положены на музыку.

Вот что писал о Я. Виртанене А.М.Горький в предисловии к книге стихов поэта "На досуге": "Сатирик по отношению к прошлому, суровый реалист в настоящем и революционый романтик по отношению к видению и оценке будущего - вот таким, в моем представлении должен быть писатель- выходец из рабочего класса. Таким я считаю Ялмари Виртанена."

Я.Э.Виртанен был арестован органами НКВД по ложному обвинению и погиб в заключении.

В личном фонде Я.Э.Виртанена хранится 41 дело за 1915-1964 гг.:

- биографические материалы;

- материалы творческой деятельности (рукописи и копии стихов, очерков, воспоминания);

- переписка Я.Виртанена с М.Горьким (копии), с друзьями, коллегами;

- переводы на финский язык произведений русских, советских и зарубежных поэтов;

- фотоматериалы;

- материалы служебной деятельности поэта на посту председателя Карельской ассоциации пролетарских писателей, а затем Союза писателей Карелии (копии протоколов, докладов);

- рукописи начинающих карельских писателей с редакторской правкой Я.Виртанена.

Часть материалов фонда на финском языке.

[http://www.rkna.ru/projects/mosaic/viewdoc.phtml?lng=&id=1201]

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Petroskoin paikkakuntaprojekti

  ---

  
  

Tämä profiili oli Karjalan 123. viikkoprofiili (15.04.2018-21.04.2018).