Lauri Olavi Saloheimo

Agronomi, suoviljelykoeaseman johtaja, filosofian maisteri. Kemie, Tohmajärvi

Syntyisin: Möhkö, Ilomantsi.

Sukunimen muutos 1906 Berner > Saloheimo.

Syntymä / Birth / Рождение:

Ilomantsin evankelisluterilainen seurakunta, syntyneet v. 1894: Ilomantsi Evangelical-Lutheran Parish, Births year 1894: Иломантси лютеранский приход, рождений 1894 г.:

Synt. 25.03.1894, kast. 27.04.1894. Lehti lasten-kirjassa. 1248. Lapsen nimi. Vanhempain nimi, sääty ja koto. Kummien nimi ja sääty. Kuka lapsen kastoi. Lauri Olavi. Teht. hoitaja Aksel Berner ja Martta Ruuth. Työm. vo Kristina Hyttinen, Pastori Viktor Berner ja vmo Gerda. Hätäk. G. Ahro, vahv. Frans Lackström

Ilomantsi > syntyneet, 1887-1896 > 252: 1895 > MKO1134-1143 I C:7 [https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=171...]

Avioliitto / Marriage / Брак:

I

Lauri Saloheimo avioitui Aune Siviä Räsäsen kanssa Tohmajärvellä 28.09.1920. [3]

II

Lauri Saloheimo avioitui Helli Hirvosen kanssa 1955.

Kuolema / Death / Смерт:

Lauri Saloheimo kuoli Tohmajärvellä 07.12.1976.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Lauri Olavi Saloheimo oli suoviljelyn kehittäjä, joka toimi aktiivisesti myös muilla yhteiskunnan ja kulttuurin alueilla. Hän mielsi itsensä voimakkaasti pohjoiskarjalaiseksi ja tunsi perusteellisesti alueen luonnonolot ja historian. Hän oli verkottunut hyvin aikakautensa itäsuomalaisen sivistyneistön kanssa, mutta tunsi myös maaseudun vähäväkisempää väestöä ja pyrki työssään parantamaan sen elinoloja. Kiinnostus karjalaiseen kulttuuriin kulki punaisena lankana hänen elämässään. [1]

Taustaa

Lauri Saloheimo syntyi 1894 Ilomantsin Möhkössä [2], jossa hänen isänsä Aksel Berner toimi Möhkön rautaruukin isännöitsijänä. Laurissa yhdistyi kaksi suomalaista pappissukua, isän vapaamielinen Berner-suku ja Martta-äidin puritaanisempi herännäishenkinen Ruuth-suku. Bernerien keskuspaikaksi oli muodostunut Mäntyharju. Alkujaan lounaissuomalaiset Ruuthit olivat siirtyneet Porvoon seudulle ja siitä itäiseen Suomeen. [1]

Järvimalmia jalostavan Möhkön ruukin omisti tuolloin Nils Ludvig Arppen perillisten Wärtsilä Aktie Bolag. Ilomantsin Koitajoella sijainnut ruukki työllisti parhaimmillaan 2 000 työntekijää. Möhkö oli 600 asukkaan eloisa kylä rautaruukin tuotantolaitosten kupeessa. Ruukilla oli kauppa ja kylässä oli sekä kansakoulu että työväentalo. Yhteydet Värtsilään, Sortavalaan ja Joensuuhun olivat vilkkaat. Möhkön rautaa vietiin mm. Pietariin. [4, 1]

Ruukinhoitaja asui perheineen keltaisessa ruukinkartanossa, Pytingissä, joka nykyisin on osa ruukkimuseota. Pytingin toisessa päässä asui ruukin kirjanpitäjä Sutisen perhe. Lapsuus Möhkön ruukilla jäi Laurin mieleen kultaisena. Hän muisti vielä vanhoilla päivillään ruukin hevosten nimet, ja kuvaili elävästi lapsuusvuosiensa tapahtumia ja ihmisiä yksityiskohtaisissa muistelmissaan. (5)

Lapsuudenperheeseen kuuluivat vanhempien lisäksi rakas isoveli Juho (Aksel Saloheimon ensimmäisestä avioliitosta) sekä sisaret Anni (myöh. Halla), Elna ja Irja (myöh. Lindqvist). Sekä Bernerit että Ruuthit arvostivat suomen kieltä ja suomenkielistä kulttuuria. Bernerin perhe juhlisti yhdessä lähipiirinsä kanssa J. V. Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlaa vuonna 1906 ottamalla käyttöön Saloheimo-nimen. [1]

Koulunkäynti ja oppivuodet

Laurin koulunkäynti alkoi Möhkössä kotiopettajan johdolla, sillä Martta-äiti pelkäsi lastensa oppivan sopimatonta kieltä ruukin kansakoulussa. Opinnot jatkuivat 1900-luvun alkuvuosina Sortavalassa, jonne koko perhe muutti myöhemmin Möhkön rautaruukin toiminnan loputtua. Kaupunkikoti Päivilä sijaitsi Sortavalan keskustassa ja kesäasunto Heimola Riekkalansaaressa. Lauri valmistui ylioppilaaksi Sortavalan lyseosta 1912. Sama koulu oli monen tulevan suomalaisen yhteiskunta- ja kulttuurivaikuttajan opinahjo ja useat Laurin lyseoaikaiset ystävyydet muodostuivat elämänpituisiksi. Lauri Saloheimon opintojen valintaa ohjasi romanttinen haave terveestä, luonnollisesta elämästä maalla. Hänen valintansa oli maatalous-metsätieteellinen tiedekunta Helsingin keisarillisessa yliopistossa. Filosofian kandidaatin tutkinto valmistui 1916 ja agronomin tutkinto vuonna 1917. [5, 1]

Sisällissodan aikana Lauri Saloheimo oli Helsingissä, josta yhteydet kotiin Sortavalaan olivat välillä tuskastuttavan huonot rintamien sijainneista riippuen. Hän toimi Suomenlinnan vankileirin kirjurina ja keittiöapulaisena – heiveröistä nuorta miestä ei ehkä kelpuutettu sotilaallisempiin tehtäviin eikä hänellä ollut niihin pyrkimystäkään. Suomenlinnan kokemuksistaan hän ei puhunut koskaan myöhemmin. [1]

Lauri pääsi kokeilemaan maalaiselämää käytännössä, kun Aksel ja Martta Saloheimo hankkivat maatilan Impilahdelta ja antoivat sen hänen hoitoonsa. Kokeilu päättyi lyhyeen, sillä kesä oli viljelyn kannalta surkea eikä työväkeäkään ollut saatavissa - tilasta luovuttiin seuraavana vuonna. [1]

Perhe

Puolisoksi löytyi 1920 nuori neito Aune Räsänen (1900–1954), joka oli kontiolahtelaisen tilallisen Janne Räsäsen ja Anna o.s. Puhakan 13-päisen lapsiparven vanhin. Aune oli kasvanut kotonaan maatalon taloudenpitoon, mutta käynyt myös keskikoulun Joensuussa. Sekä kotona opituista taidoista että koulusivistyksestä oli paljon apua, kun Aune Saloheimo toimi yli 30 vuotta miehensä rinnalla suoviljelykoeaseman emäntänä. Oman perheen, työntekijöiden ja harjoittelijoiden lisäksi kestitettävänä oli usein myös miehen työhön liittyviä vieraita ja yhteiskuntaelämän vaikuttajia kirkon, politiikan ja armeijan piiristä. [1]

Perheeseen syntyi kuusi lasta, neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Lapset aloittivat koulunkäynnin kukin vuorollaan Kemien kansakoulussa, mutta jatkoivat koulunkäyntiä Joensuun yhteiskoulussa. Alkuvuosina vanhimmat lapset asuivat kouluviikot kaupungissa mm. valokuvaaja Aarnion luona koulukortteerissa, mutta myöhemmin 30-luvulla hankittiin Joensuusta pieni kaupunkitalo lasten koulukodiksi. Kotona käytiin muutaman viikon välein tai kerran kuukaudessa. Lapsista kaksi, Helvi (1921–2009) ja Matti (1926–2016) seurasi isän jalanjälkiä Helsingin yliopiston maatalousmetsätieteelliseen tiedekuntaan. Myös Veijo (1924–2020) kirjoittautui 1945 samaan tiedekuntaan, mutta kävi vielä samana päivänä vaihtamassa kirjansa humanistiskielitieteelliseen tiedekuntaan suuntautuen historiantutkimukseen. Kirstistä (1928–1975; Haapamäki) tuli maatalon emäntä, Marjatasta (1929–2013; Kerppilä) sairaanhoitaja ja Elinasta (s. 1933; Keloharju) kieltenopettaja. [1]

Aune Saloheimo menehtyi jo 1954. Leskeytynyt Lauri Saloheimo avioitui sen jälkeen tohmajärveläisen kotiteollisuusopettaja Helli Hirvosen (1919–2000) kanssa. Hellin vanhemmat olivat maanviljelijä Heikki Hirvonen ja Olga Hirvonen o.s. Niemelä. [1]

Elämäntyö suoviljelyn kehittäjänä

Laurin varsinainen työura alkoi lyhyillä pesteillä opettajana Soanlahden maamieskoulussa vuonna 1918, Pohjois-Karjalan Maanviljelysseuran sihteerinä 1919 ja Ilomantsin maamieskoulun johtajana 1920. Vuonna 1920 hän sai maatalousopiskelijoiden yhdistyksen stipendin ja kävi opintomatkalla Tartossa, jossa perehtyi myös Viron suoviljelykseen. Varsinaiseksi elämäntyöksi muodostui Suomen suoviljelysyhdistyksen Karjalan koeaseman johtajan tehtävät 1921–1959. Lauri Saloheimo jakoi näkemyksen, että suoalueiden saaminen viljelykäyttöön oli olennainen tekijä suovaltaisen Pohjois-Karjalan pienviljelijöiden elinolojen parantamisessa ja valtakunnan omavaraisuuden varmistamisessa. Soita pidettiin hallanarkoina viljanviljelykselle, mutta tämä arveltiin voitettavan ojittamalla.[6, 1]

Jo vuosisadan vaihteessa perustettu Suomen suoviljelysyhdistys tutki näitä asioita Länsi-Suomessa toimivilla koeasemilla, ja kolmas piti saada Itä-Suomeenkin. Asiaa ajoi mm. Maataloushallituksen kiteeläissyntyinen ylijohtaja Maanviljelysneuvos Uuno Edvard Brander, joka siirtyi 1920-luvun alussa maataloudellisen rajaseututyön johtajaksi. Koeaseman paikkaa haettiin Karjalan radan varresta, ja sopivin tila löytyi Tohmajärven Kemiestä, n:o 10 Suoniemen alue, joka tuli paikallisesti tunnetuksi nimellä ”Suotalo”. [7, 1]

Koeasemalla oli kohtuullinen määrä karjaa ja hevonen tai hevosia ja siellä asui tilan työnjohtaja perheineen, karjanhoitoon ja viljelyyn tarvittavia työntekijöitä, koetoiminnan assistentti ja keittiöapulainen. Suotalo toimi alusta alkaen myös maamieskoululaisten ja maatalousylioppilaiden kesäharjoittelutilana.

Veijo Saloheimo kuvaili isänsä suoviljelytoimintaa seuraavasti [7]:

Suotalon pelloille perustettiin ja kehitettiin vuosien mittaan monipuolinen koetoiminta. Ensimmäisenä mainittakoon lajikekokeet. Siihenastinen tutkimus oli kehittänyt ja kehitti edelleen entistä satoisampia tai kestävämpiä viljan ja muidenkin kasvien lajikkeita, joiden menestymistä suolla verrattiin. Kasvitaudeista voisi mainita perunaruton, joka pilasi satoa. [7, 1]
Koealue ruudutettiin paaluilla tasalaatuiseen maahan, ja eri lajikkeiden siemenet kylvettiin tai istutettiin omaan ruutuunsa. Sadonkorjuuaikana leikattiin kunkin ruudun sato erikseen, puitiin ja punnittiin. [7, 1]
Lajikekokeisiin kuului rukiin lajivalikoima 1930-luvulla. Tohmajärven kunnanlääkärinä vuosina 1930–1934 toiminut Alexis Friedrich Berg oli etelävirolaisen Sangasten linnan poika, ja hänen isänsä, innokas maanviljelijä, oli kehittänyt oman Sangasten rukiin. Isä sai erän tätä lajiketta Suotalon koekentälle. Sangasten kylä ylpeilee taas neuvostoajan jälkeen vanhan kreivin muistolla, mikä näkyy myös kyläravintolan nimenä ”Rukkimaja” (rukiin koti). [7, 1]
Lajikkeiden rinnalla kokeiltiin erilaisten lannoitteiden tehoa. Luonnonlannan lisäksi oli jo ammoin kehitetty keinolannoitteita, ja niiden tuottajien kesken käytiin kiivasta kilpailua. Oli kalisuolaa, salpietaria, tuomaskuonaa… Niihin verrattiin tietysti karjanlannan tehoa. [7, 1]
Mieleen jäi etenkin kalisuolan esittely. Sen tuottajan asiamies havainnollisti tämän tuotteen tehoa kahden elokuvankin voimalla, joista toinen oli sopiva lapsille ja toinen maustettu romantiikalla. [7, 1]
Isäkin innostui havainnollistamaan kalisuolan tehoa ja laati neljän koeruudun sarjan erivahvuisin lannoituksin. Kun niiden kasvu oli lopuillaan ja ruudut erottuivat korren pituudessa, hän otti niistä valokuvat ”mittakeppinä” pikkuveljeni Matti kädet pystyssä kolmessa ruudussa näkyen, mutta neljännessä peittyen pitkien korsien taakse. Kuvat isä lähetti sille kalisuolafirmalle. [7, 1]
Asia oli miltei unohtunut, kun Saksasta saapui noin 30 x 60 cm leveä ja pitkä paketti, joka sisälsi paksulle pahvipohjalle kiinnitetyt värilliset ja alkuperäistä suuremmat kuvat koeruuduista. Silmää rikkoi pahiten Matin henkselien punainen väri – saksalainen muotiväri poikkesi ison loikan silloisesta suomalaisesta!” [7, 1]

Karjalan suokoeaseman johtajan tehtäviin kuului myös koekenttien vuotuinen valvonta rajaseutupitäjissä Salmista Valtimolle. Joillakin reissuilla mukana olleen Veijo Saloheimon mukaan matkat tehtiin 1920–30-lukujen vaihteessa avolava-Fordilla. Tehtäviin kuului myös säähavaintojen teko. Suotalon pellolla seisoi kaappimainen rakennelma, johon havaintolaitteet oli sijoitettu. Pohjoiskarjalaisten sanomalehtien keväisiin vakiojuttuihin kuului soitto maisteri Saloheimolle, jolta saatiin tilannekatsaus kevään edistymisestä ja arvio kesän viljelyolosuhteista [8, 1]. Toinen puhelu tarvittiin syyskesällä, jolloin viljan kypsymisasiat olivat ajankohtaisia. [1]

Koetoiminnan tuloksien raportointiin kuului esitelmien pito lukemattomissa tilaisuuksissa. Työssä olikin myös vahva kansansivistyksellinen puoli. Suoviljelyn asiaa tehtiin tunnetuksi eri puolilla Pohjois-Karjalaa järjestetyillä paikallisilla suopäivillä. [9, 1]

Jokakesäiset suopäivät muodostuivat kohokohdaksi Suotalon vuodenkierrossa. Niiden ohjelmassa oli esitelmiä, retkiä ja työnäytöksiä. Koristeltuun puimalatoon kokoontui monisatapäinen joukko kuulemaan suoviljelytoiminnan tuloksista ja tutustumaan alan innovaatioihin sekä tapaamaan toisiaan. Suopäiville voitiin saapua jo edellisenä päivänä ja yöpyä ladossa tai Kemien taloissa. Joukon muonituksesta huolehtivat paikalliset Martat. [10, 1]

Lauri Saloheimo kulki varsinkin alkuvuosina pitämässä opintokerhoja pitkin Pohjois-Karjalaa ja teki myös opintomateriaaliksi sopivia vihkosia. Hän kirjoitti ”Karjalan koeaseman kuulumisia” maakunnan lehtiin ja ylläpiti laajaa ammattiin mutta myös muihin elämän osa-alueisiin liittyvää kirjeenvaihtoa. [1]

”Kanttura-Lassi”

Lauri Saloheimo tunnettiin pitäjällä tuttavallisesti Lassina tai humoristisesti Kanttura-Lassina. Liikanimellä viitattiin hänen työhönsä suonraivaamisen kehittäjänä ja konkreettisesti suosta nouseviin puuhakoihin. Veijo Saloheimo on kirjoittanut tästä seuraavasti [7]:

Korpisuon kyntö oli kovanmaan muokkausta hankalampaa. Suohon uppoamisen varalta kiinnitettiin hevosparin kavioiin suokengät, ja lotisi se kyntäjänkin jaloissa. Oma kiusansa olivat turpeen seasta auran nostamat puuhaot, kantturat, joita orgaaninen turve ei saanut lahotetuksi. Ne koottiin lujimmalta osaltaan kuivumaan kasoihin ja ajettiin pihaan polttopuiksi. Niille rakennettiin Suotalon pihanperille kantturalato, jonka vetosillan alle tuli myös jääkellari maitojen jäähdyttämiseksi. Jäät haettiin helmikuussa Valkealammesta. [7, 1]
Kantturakysymys uusiutui seuraavalla ja kolmannellakin kerralla, kun ruokamultakerros oheni ja aina uusi kantturakerros tarttui auran vantaaseen. Tämä ”sato” koki edeltäjänsä kaltaisen käsittelyn ja päätyi polttoaineeksi talon lukuisiin tulipesiin. [7, 1]
Suotalon polttoainetalous pysyi 1930-luvun loppupuolelle asti kantturakannalla herättäen emäntäväessä jatkuvaa närää. Tämä puolilaho polttopuu ei ehtinyt kuivua tarpeeksi eikä miesväki ehtinyt aina sitä pilkkoa, niin että sanansijaa riitti. Valitus ei osunut ihan suoraan isännän korviin, mutta levisi kuitenkin kylille ja synnytti isännälle liikanimen ”Kanttura-Lassi”. Kiersi se toki hänenkin korviinsa, mutta ei aiheuttanut toimenpiteitä.” [7, 1]

Luottamustoimet

Lauri Saloheimo toimi Pohjois-Karjalan Maanviljelysseuran varapuheenjohtajana vuosia 1930–1935. Hän oli Maatalouskerholiiton hallituksen jäsen, Kontiolahden parantolan johtokunnan jäsen vuosina 1932–1940, Tohmajärven kunnanvaltuuston jäsen ja puheenjohtaja vuonna 1947, Tohmajärven kirkkovaltuuston jäsen, ja kuului lukuisiin kunnallisiin lautakuntiin, seurakunnan hallintoelimiin ja yhdistyksiin. Hän toimi Tohmajärven säästöpankin, Osuusmeijerin ja Osuuskaupan luottamustehtävissä. Puoluekannaltaan hän oli maalaisliittolainen. [1]

Kirkolliskokouksen jäsenenä Lauri Saloheimo toimi 1930–1950-luvuilla. Nimimerkki ”Kirkon ystävä” suositteli häntä sanomalehti Karjalan Maassa Kiteen rovastikunnan maallikkojäseneksi 1933 kuvaillen hänen olevan ”vakavamielinen, kansankirkkoamme ja sen työtä ymmärtävä ja rakastava, johon hänellä on ollut tilaisuus jo lapsuudenkodista asti tutustua. [11, 1]

Laajennetun piispainkokouksen jäsen hän oli 1940–1950-luvuilla. Kokouksen maallikkojäseninä toimi 1944 kaksi Saloheimoa, veljekset oikeusneuvos Juho ja agronomi Lauri. [1]

Sotien jälkeen Lauri Saloheimo toimi Maanhankintalain mukaisen tarkastusoikeuden jäsenenä vuosina 1946–1950. [1]

Sota-aika

Lauri Saloheimo oli enemmän rauhan kuin sodan mies. Maailmansotien välisenä aikana hän liittyi suojeluskuntaan. Sitä varmaan edellytettiinkin hänen asemassaan olevalta henkilöltä. Veijo Saloheimo muisteli isänsä suhdetta suojeluskuntaan [12]:

Suojeluskunta tuli lapsuudessani likimmäksi isän vaatekomerossa riippuvana vihertävänä m/27 asepukuna, jolla oli seurassaan kolmen linjan kivääri. Sen asun isä puki ylleen lähtiessään suojeluskunnan asioille: kokouksiin, joskus harjoituksiin ja itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelukseen Kirkkoniemeen. Takin vasemmassa hihassa oli punamusta S-kilpi ja lakissa mustapunakeltainen kokardi Pohjois-Karjalan sk-piirin tunnuksena. (…) Isän leipätyö sitoi hänen aikansa niin, ettei hänen rintataskunsa päälle kertynyt harrastusmerkkejä. En muista hänen myöskään puhdistaneen kivääriään, mikä viittaa niukkaan ampumatoimintaan. [12, 1]

Talvisodan aikana Lauri Saloheimo toimi Tohmajärven suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Hän oli sotilasarvoltaan sk (suojeluskunta)-korpraali. Veijo Saloheimon mukaan päällikön asemaan joutuminen liittyi enemmän koulutettujen miesten puutteeseen kuin Laurin sotilaallisiin ambitioihin. Hän sai asemansa ainoaksi merkiksi komentohihnan apulaisnimismies Johannes Järveläiseltä. Perheelleen hän kertoi vain yhdestä tehtävästä, ahkerasta kahvittelusta rintamamiesten puolisoiden kanssa suojeluskuntatalon Lotta-kahvilassa. Vasta vuosikymmenten perästä on ilmennyt, että se lienee ollut osa hänen tehtäväänsä väestön sodanaikaisten mielialojen raportoijana. [12, 13, 1]

Tohmajärven läpi kulki sota-aikana evakuoitujen alueiden väestöä mm. Salmista ja Pälkjärveltä matkallaan sisemmäksi Suomeen. Osa jäi paikkakunnalle lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi. Sijoituspaikkojen löytäminen oli apulaisnimismies Järveläisen vastuualuetta. Evakoita majoitettiin Suotalonkin tiloissa ja evakkoperheitä asui myös Saloheimojen huvilalla Kangasvaaran Valkealammilla. [1]

Moskovan rauha 13.3.1940 muutti tulevaisuuden perusteellisesti. Valtakunnan raja vedettiin 15 kilometrin päähän Suotalosta ja sen takainen elos evakuoitiin kireässä pakkasessa. Maantiet aurattiin autoliikenteelle. Rajan ylittävä kulku määrättiin yksisuuntaiseksi Tohmajärvi – Pälkjärvi –Värtsilä-kolmiossa. Karja ja hevosajoneuvot ohjattiin sivuteille. [12]
Suotalon avarat varastotilat täyttyivät Soanlahden viimekesäisestä sadosta. Viljasäkit pinottiin puimaladon yläkertaan ja pakkasessa helisevät perunasäkit tyhjennettiin perunakellarin laareihin. Ruokaa niistä ei saatu – keväämmällä lapioitiin haiseva liete ulos. [12]

Suotalon päärakennukseen asettui useita tuttuja perheitä Pälkjärveltä. Suotalolle varastoitiin myös Pälkjärven Alahovin irtaimisto, josta pääosa siirrettiin myöhemmin Sipooseen Märta Borgström o.s. Arppen omistamaan Majvikin kartanoon. Osa Alahovin irtaimistosta ja historiallisesti arvokkaista esineistä on sijoitettu Pohjois-Karjalan museoon Joensuuhun. Evakot siirtyivät muualle, kun Suotalon tiloihin piti majoittaa rintamalta vetäytyviä joukkoja. [13, 1]

Valkealampi ja Mäkimökki

Lauri Saloheimo osti 1930-luvun alussa edullisesti pulavuosina keinottelijalle joutuneen metsäraiskion vastoin Martta-äitinsä neuvoja. Hän rakennutti sen mukana tulleen kirkasvetisen lammen rannalle lapsuudenperheensä Riekkalansaaren huvilaa muistuttavan ”mökin” ja saunan ulkorakennuksineen. Valkealammiin palstasta ja huvilasta tuli Lauri Saloheimolle tärkeä rentoutumisen paikka. Työsuhdeasunnon luonteisen Suotalon rinnalla Valkealampi oli hänelle jotakin omaa ja raiskiometsän hoidosta tuottavaan kuntoon muodostui hänelle rakas harrastus. Vapaapäivien ohjelmaan kuului aina muutaman tunnin metsäretki kassaran kanssa ja ettoneet sen päälle. Emännillä piti olla iltapäivätee valmiina, kun isäntä laskeutui unien jälkeen huvilan vintin portaita. Valkealampi on muodostunut tärkeäksi myös Lauri Saloheimon jälkeläisille neljänteen ja viidenteen polveen asti. [1]

Eläkeiän asunnoksi Lauri ja Helli Saloheimo hankkivat Kemienvaaran laelta, vastapäätä Hellin kotitaloa Hirvolaa, Mäkimökiksi nimetyn kiinteistön. Isännän toisessa kerroksessa sijainneen työhuoneen ikkunasta avautuivat mahtavat näkymät etelään Kiteen suuntaan. Kirjoituspöytänsä ääressä hän syventyi kirjeenvaihtonsa hoitamiseen sekä lehtijuttujen ja esitelmien kirjoittamiseen. Mäkimökin pihapiiriin Lauri Saloheimo perusti usean kymmenen puun omenatarhan, jota ympäröivä verkkoaita suojasi sekä eläimiltä että ihmismuotoisilta omenavarkailta. Omenapuut kasvoivat Tohmajärvellä kasvuvyöhykkeensä äärirajoilla ja niiden hoitaminen oli taistelua luonnonvoimia vastaan, mutta satoakin niistä tuli. [1]

Kun Parkinsonin tauti alkoi vaikuttaa Lauri Saloheimon liikuntakykyyn, vaihtoivat Saloheimot Mäkimökin vielä yksitasoiseen rivitaloasuntoon Kemien liikekeskuksen tuntumassa. [1]

Muut harrastukset

Nuorena alkanut musiikkiharrastus laulun ja sellonsoiton muodossa seurasi Lauri Saloheimon mukana läpi elämän. Hän saattoi vielä 1940-luvulla esiintyä sellon kanssa hyväntekeväisyysjuhlissa ja perhepiirissä. Opiskeluaikojen Ylioppilaskunnan laulajat vaihtui Tohmajärven kirkkokuoroon, jossa laulaminen jatkui aina 1960-luvulle asti. [1]

Vanhemmiten Lauri Saloheimo innostui tutkimaan kotiseutu- ja sukuhistoriaa, joista hän sai aiheita sekä lehtiartikkeleihin että opintokerholuentoihin. Hänen muistinsa oli ilmiömäinen ja hän saattoi luetella ulkoa käsitteilla olevien henkilöiden sukulaisuussuhteita monen sukupolven verran. Vaikka häntä edellä luonnehdittiin vakavamieliseksi, arvosti hän huumoria ja viljeli sitä itsekin. [1]

Lauri Saloheimon yhteys synnyinseutuunsa, sen ihmisiin ja kulttuuriin oli vahva ja vahvistui vielä Pohjois- ja Raja-Karjalan syrjäseuduillekin vievien työtehtävien myötä. Sodan ja aluemenetysten jälkeen nousi Ilomantsissa ja laajemminkin huoli karjalaisen kulttuurin säilymisestä uudessa tilanteessa. Lauri Saloheimo lähti mukaan tukemaan henkisesti ja taloudellisesti Ilomantsin Parppeinvaaralle rakennettavaa runokylää, jonka tarkoituksena oli rajakarjalaisen perinteen elävänä pitäminen. Ilomantsilainen ekonomi Heikki Klemola ja hänen vaimonsa, kuujärveläislähtöinen perinteen taitaja Laura Klemola olivat hankkeen sielu. Rajakarjalaiseen tyyliin rakennettu Runonlaulajan Pirtti saatiin valmiiksi 1964. Kesäisin Pirtillä oli matkailijoille tarjolla mm. kantelemusiikkia ja työnäytöksiä sekä näyttelyitä. Talvisin tiloissa toimi käsityöneuvonta-asema. Heikki Klemolan ajatus pyörittää Runonlaulajan Pirtin toimintaa lahjoitusvaroin osoittautui alkuvuosien jälkeen kuitenkin epäonnistuneeksi. Onneksi Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö saattoi ottaa Parppeinvaaran toiminnan vastuulleen. Parppeinvaaran perinnekokonaisuutta on näin voitu vuosien mittaan laajentaa ja kehittää. [15, 16, 1]

Hautapaikka

Lauri Saloheimon hauta on kauniissa paikassa järveä kohti viettävässä rinteessä Tohmajärven Kirkkoniemen kirkkomaalla. Samaan paikkaan on haudattu myös Aune Saloheimo, Helli Saloheimo ja Helvi Saloheimo. (17)

Leena Saloheimo

Viitteet:

• [1] Leena Saloheimo. Kirjoittaja on Lauri Saloheimon pojantytär.
• [2] Ilomantsin kirkonkirjat, Ilomantsi > syntyneet, 1887-1896 > 252: 1895 (sivu 499), https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=171...
• [3] Vihki-ilmoitus Suur-Karjala-lehdessä 28.9.1920: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1303589?term=...
• [4] Möhkön ruukista esim.: https://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%B6hk%C3%B6n_rautaruukki
• [5] Lauri Saloheimo: Pytingin poika. Omakustanne. 1976.
• [6] Pohjois-Karjalan Maanviljelysseura 50-vuotias. Juttu sanomalehti Karjalaisessa 28.8.1938. Karjalainen, 20.08.1938, nro 92A, s. 1 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2007079?page=1] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 22.04.2021)
• [7] Veijo Saloheimo: Suokoeasema. Julkaisematon kirjoitus.
• [8] Esimerkiksi Karjalainen, 27.05.1937, nro 55, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2006862?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 22.04.2021)
• [9] Esimerkiksi Karjalainen, 22.05.1937, nro 53, s. 2 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2006871?page=2 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 22.04.2021)
• [10] Esimerkiksi Karjalan Maa, 06.08.1932, nro 86, s. 2 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1858804?page=2] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 22.04.2021)
• [11] Karjalan Maa, 21.03.1933, nro 33, s. 3 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1858983?page=3] Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot (Viitattu 22.04.2021)
• [12] Veijo Saloheimo: Talvisotaa Tohmajärvellä. Julkaisematon kirjoitus.
• [13] Enemmän SAT- ja VIA-organisaatioista, [https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Aseveljien_Ty%C3%B6j%C3%A4rjes...] (Viitattu 22.04.2021) ja [https://fi.wikipedia.org/wiki/Vapaus_%E2%80%93_Is%C3%A4nmaa_%E2%80%...] (Viitattu 22.04.2021)
• [14] Veijo Saloheimo: Pälkjärven evakkoja talvisodan jälkeen. Esitelmä. 2011. [https://palkjarvi.fi/2020/12/30/palkjarven-evakkoja-talvisodan-jalk...] (Viitattu 22.04.2021)
• [15] Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön 70-vuotisjuhlajulkaisu, s. 15: [https://www.kkes.fi/binary/file/-/fid/3667] (Viitattu 22.04.2021)
• [16] Parppeinvaaran runokylä: [https://parppeinvaara.fi/runokylan-historia] (Viitattu 22.04.2021)
• [17] Saloheimojen hauta Suomen Sukututkimusseuran hautahakemistossa, [http://haudat.genealogia.fi/php/haudat1f.php?coun=fi&lang=fi&code=2...] (Viitattu 22.04.2021)

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Ilomantsin paikkakuntaprojekti
• Tohmajärven paikkakuntaprojekti

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 275. viikkoprofiili (14.03.2021-20.03.2021).