Matti Juhonpoika Kontturi

How are you related to Matti Juhonpoika Kontturi?

Connect to the World Family Tree to find out

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Matti Juhonpoika Kontturi

Birthdate:
Birthplace: Sonkaja, Ilomantsi, Finland
Death: August 16, 1985 (91)
Ilomantsi, Finland
Place of Burial: Ilomantsi, Finland
Immediate Family:

Son of Juho Matinpoika Kontturi and Anna Matintytär Kontturi
Husband of Hilda Maria Juhontytär Kontturi
Father of Mirja Vatanen; Private; Elvi Saksholm and Maija Parviainen
Brother of Pekka Juhonpoika Kontturi; Anna Juhontytär Ikonen; Heikki Juhonpoika Kontturi; Iida Juhontytär Kontturi and Hanna Juhontytär Kontturi

Managed by: Reijo Mitro Savola, Geni Curator
Last Updated:

About Matti Juhonpoika Kontturi

Pienviljelijä, metsätyömies.

Lylyniemi, Sonkaja, Ilomantsi.

Syntymä / Birth / Рождение:

Ilomantsin evankelisluterilainen seurakunta, lastenkirja v. 1894: Ilomantsi Evangelical-Lutheran Parish, Childrens' book year 1894: Иломантси лютеранский приход, список детей 1894 г.:

Ilomantsi > lastenkirja, 1900-1909 > 133: Ilomantsi 52 Pakarila, sivu 266:

http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=2934...

Avioliitto / Marriage / Брак:

Matti Kontturi avioitui Hilda Maria o.s. Kerosen kanssa 27.12.1922.

Kuolema / Death / Смерть:

Matti Kontturi kuoli Ilomantsissa 16.08.1985. Hänet on haudattu Ilomantsin Pötönkankaan hautausmaalle. Hautamuistomerkki.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Tuula Kontturi: Pienviljelijä ja "Kutsetin" Metsätyömies Matti Kontturi [1]

Johdanto

Ilomantsi on Suomen itäisin pitäjä Pohjois - Karjalassa. Siellä on Kontturien sukua asunut vuosisatoja. Vanhin merkintä kirkonkirjoissa on Staffan Kontturista 11.12.1741, jolloin hän kuoli 53 - vuotiaana vihollisen tappamana. Hänen jälkeläisensä ovat asuneet ja eläneet Ilomantsissa sukupolvesta toiseen nykypäivään saakka. Kuudetta polvea Staffanin jälkeen oli 25.6.1861 syntynyt lampuoti Juho (Johan) Kontturi. Hänelle ja hänen vaimolleen Anna Kiiskelle, s. 20.11.1859, syntyi seitsämän lasta, neljäntenä Matti 1.7.1894, joka eli koko pitkän ikänsä Ilomantsissa elättäen itsensä ja perheensä metsätyöllä ja maanviljelyllä.

Tässä kirjoituksessa kartoitan Matti Kontturin elämänkaarta, painottuen erityisesti hänen työhönsä ja toimeentuloonsa 1920-luvun alusta aina hänen eläkepäiviinsä asti. Kuvailen hänen elämäänsä ja työtään ja työolosuhteitaan hänen jäämistössään olevien asiakirjojen, lehtileikkeiden, muistelunauhoituksien ja alan tutkimuskirjallisuuden avulla. Tämän lisäksi pyrin linkittämään hänen työnsä laajempaan suomalaiseen yhteiskunta - ja talouskehitykseen tutkimuskirjallisuudesta saatavaan tietoon tukeutuen. Kirjoituksen näkökulma on mikrohistoriallinen siinä, että liikkeelle lähden yhdestä yksilöstä ja hänen vaiheistaan sekä kokemuksistaan.

Syvän maaseudun kylät yhdyskuntatyyppeinä

Pertti Rannikko on tutkinut Pohjois-Karjalan kyliä. Hän on yhdessä Oksan kanssa Rasimäki-Sivakka -tutkimuksissaan päätynyt Itä-, Keski- ja Pohjois-Suomessa olevan syvän maaseudun tyypittelyyn kahdeksi kylätyypiksi: talonpoikaiskyläksi ja metsätyö-pienviljelijäkyläksi [2]. Maatalousväestön toimeentulo oli paljolti näiden kahden talousmuodon varassa ennen 1960-luvulla kiihtynyttä suurta rakennemuutosta. Talonpoikaisperhe eli pääosin oman tilansa tuotolla, ts pellosta, karjasta ja metsästä saaduilla tuloilla. Metsätyömies-pienviljelijäperheelle oli muiden palveluksessa saatu palkkatulo yleensä ratkaisevampi toimeentulolähde kuin pienmuotoinen viljely ja karjanpito. Rannikon ja Oksan tyypittely kuvaa aikaa ennen 1960 - lukua. Erityisesti metsätyö-pienviljelykylä on menneisyyteen kuuluva kylätyyppi, jota ei enää ole olemassa ja joka perustui talousmuotoon metsätyö-pienviljely. Tämä kylätyypin koko kehityshistoria - nousu, kukoistus ja tuho - ajoittuu muutamaan vuosikymmeneen, 1990 - luvun alista 1970 - luvulle, jolloin kylät autioituivat väestön hakeutuessa taajamiin ja suuremmille paikkakunnille.

Metsätyö-pienviljelyn talousmuodon muotoutuminen alkoi 1800 - luvun lopulla teollisen kapitalismin syntyessä Suomessa. Ennen teollistumista hyödykkeiden tuotanto tapahtui pääasiassa perhetalouden välittömiin tarpeisiin ja hyödykkeet tuotettiin omin tuotantovälinein lähes pelkästään itse. Tavaranvaihdanta markkinoilla oli vähäistä. Teollistuneessa yhteiskunnassa on toisin. Työllä ansaitaan rahaa ja sillä ostetaan tarpeelliset hyödykkeet markkinoilta. Teollistuminen Suomessa perustui metsään ja puutavarateollisuuteen. Murros näkyi niin teollisuudessa kuin maaseudullakin, missä tehtäväksi tuli teollisuuden kasvavan puuraaka - ainetarpeen tyydyttäminen. Vähitellen teollinen murros synytti varta vasten metsätöihin palkatut metsätyömiesten ammattikunnan, jonka työn kausiluontoisuuden vuoksi metsätyöläiset olivat riippuvaisia myös muusta toimeentulosta. Valtaosa heistä - tai pikemminkin heidän vaimonsa - harjoitti vaatimatonta viljelyä ja karjanpitoa lähinnä perheen omaa kulutusta varten. Metsätyö - pienviljelijäperheelle oli muiden palveluksessa saatu palkkatulo ratkaisevin toimeentulon lähde, mikä erotti heidät pääasiassa oman tilan tuotolla elävästä, myös oman metsän tuotosta, talonpoikaisperheestä. Maatilat oli näin kytketty sekä puun myynnin, että työvoiman tarjonnan kautta metsäteollisuuden raaka - ainehuoltoon.

Metsätyömies-pienviljelijäperhe eli osittain rahataloudessa osittain omavaraistaloudessa. Omatarvetuotanto säilyi palkkatyön kausiluontoisuuden vuoksi myös metsätyön matalien palkkojen vuoksi. Itä- ja Pohjois-Suomen metsätyömies-pienviljelijäperheet olivat sotien välisenä aikana maasetuköyhällistöä, jonka elinolot olivat jääneet muista selvästi jälkeen.

Metsätyömies-pienviljelijän talousmuodon pitkäikäisyyteen vaikutti ratkaisevasti myös valtion toimet, mm asutuslakeina ja asutustoimintana ilmenneet maareformit, joilla väestö sidottiin pientiloille, siroteltiin syrjäseuduille ja metsiin, sekä tarjoamalla työttömyysjaksoina hätäaputöitä.

Metsätyövoiman tarve säilyi suurena myös siksi, että puunkorjuun rationalisoiminen alkoi Suomessa muihin maatalousmaihin verrattuna varsin myöhään. Vielä 1950 - luvulle tultaessa oli korjuuketju edelleen työvaltainen ja lihastyöhön perustuva, periaatteessa samanlainen kuin 1900 - luvun alussa.

Rationalisointi kiihtyi Suomessa vasta 1960 - luvulla, jolloin metsätyöt koneellistettiin ja savotoille tulivat kausityöläisten tilalle yhtiöiden vakituiset metsurit, jotka olivat ympärivuotisessa työsuhteessa. Näin metsätyö erosi maataloustyöstä erilliseksi ammatiksi. Ja tämä pienviljelyn ja metsätyön hajoaminen vei lukuisilta pientiloilta toimintaedellytykset.

Metsätyömies ja pienviljelijä

Ammattimaisiin metsätyömiehiin voidaan lukea ne, jotka ovat tehneet yli 100 päivää vuodessa palkattuina metsä - ja uittotyöntekijöinä. Jos alle 100 työpäivää tehneet kausityöntekijät lasketaan mukaan, oli 310000 miestä vuonna 1950 palkattuina metaä - ja uittotöihin. Heistä lähes puolet kuului pienviljelijäperheisiin, joilla oli peltoa alle 5 ha. Alle 5 peltohehtaarin tilalla asuvista työkykyisistä miehistä n. 60% toimi vuonna 1950 ainakin jonkin aikaa palkattuna metsä- ja uittotyöntekijänä. Itä-, Keski- ja Pohjois-Suomen tiloista oli selvä enemmistö näitä alle 5 peltohehtaarin tiloja.

Metsätyömiesten ammattikunta vakiintui niille alueille, joilla valtio ja yhtiöt omistivat laajoja metsämaita. Muualla, Etelä- ja Länsi-Suomessa näin ei käynyt, koska talonpojat omistivat valtaosan metsistä ja tekivät itse poikiensa ja renkiensä kanssa puunkorjuun.

Itsenäisyyden ensivuosikymmeninä toteutetut maareformit siirsivät suuren joukon tilattomia metsätyömiehiä tilallisten luokkaan. Metsätyö - pienviljelijöiden osuus metsätöissä kasvoi ja liikkuva jätkäaines alkoi vähitellen kadota. Vuonna 1950 82% kaikista metsä -ja uittotyöntekijöistä oli tilallisia.

Lapsuus ja nuoruus

Matti Kontturi syntyi vuokraviljelijäsukuun ja perheeseen. Kansakoulua ei Matin olessa pieni ollut Ilomantsissa ollenkaan ja siksi Mattikaan ei sitä käynyt. Kiertokouluja oli, mutta Matti ei niitäkään käynyt. Matti kertoo, että >sisko tyttö kävi kansakoulua, se opetti minnuu laskennossa, sillä oli päässä, se oli Kinnusen koulussa, hyvä opettaja.

Matti mainitsee olleensa aikoinaan hyvä kirjoittaja.

Vuonna 1915 20-vuotiaana Matti kävi Ilomantsin kiertävän maamieskoulun 7,5 viikkoa kestäneen kurssin saaden siitä todistuksen:"...... on käyttäytynyt kiitettävästi, osoittanut tietopuolisissa aineissa kiitettävää harrastusta, kiitettävää edistystä; käsitöissä hyvää harrastusta ja edistystä, sekä navettatöissä hyvää harrastusta ja edistystä." Suomen itsenäistyttyä Matti astui vakinaiseen palvelukseen 27.4.1918, toiseen pataljoonaan, kuudenteen komppaniaan ja palveli aseellisena. Palvelus kesti 1v 5kk ja 10 pv. Hän palveli vartiotehtävissä Kuolismaalla ja tykistössä Salmissa sekä Mikkelissä. Matti sai Suomen vapaussodan muistomitalin soljen kanssa.

Perhe ja Lylyniemen palstatila

Avioliiton Matti solmi 27.12.1922 Hilda Maria Kerosen kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksoset, tyttö ja poika 7.1.1924 ja tytöt 1926, 1930 ja 1934, jotka kaikki lapset varttuivat aikuisiksi. Vuonna 1926 toukokuun 23. päivänä, perheen kasvettua viisihenkiseksi Matti ja Hilda hankkivat itselleen oman paikan, kun siihen saakka olivat eläneet Matin isän kanssa samassa talossa Ilomantsin Pahkavaarassa tilalla Ilomantsi No 52, josta omistivat osuuden ja jonka osuuden myivät vuonna 1925. "Lampuotin poika Matti Kontturille myön ja luovutan täten tilasta No 12:2 (myöh.12:4) Sonkajan kylässä Ilomantsin pitäjässä eroitetun Lylyniemi-nimisen palstatilan lunastusoikeuden ehdolla, että ostaja suorittaa valtiolle palstatilan lunastushinnan neljätuhatta kuusisataayhdeksänkymmentäkahdeksan markkaa ynnä sille langenneet korot. Samalla myön ja luovutan sanotulla palstatilalla olevat vaivioni välillämme sovitusta ja alempana mainitulla tavalla kuitatusta seitsämäntuhannen kahdeksansadan (7800) markan kauppahinnasta.....". Myyjänä oli Adam Kareinen omasta ja lastensa puolesta. Kauppa hyväksyttiin Ilomantsin asutuslautakunnan kokouksessa 26.6.1926 maininnoin kauppa- ja siirtosummien kohtuullisuudesta. Adam Kareinen oli oltuaan Tornator Oy:n torpparina lunasti nyt myymänsä tilanosan vuonna 1923 omakseen voimassa olleen asutuslainsäädännön mukaisesti. Ennen tilan ostoa Matti oli kulkenut katsomassa paikkoja ja tiloja ja ennen muuttoa asuinrakennukseen tehtiin ikkunaremontti, jota varten Matti osti käytettyjä ikkunoita. Matista sekä maa, että erityisesti rakennukset siihen aikaan olivat kalliita, olipa kyse miten vaatimattomasta tönöstä tahansa.

Viljeltyä maata oli 1,34 ha, viljelykelpoista maata 1,16 ha, varsinaista metsämaata 5,0 ha, joutomaata 0,32 ha, yhteensä 6,5 ha, 0,0044 manttaalia. Vuonna 1923 tehdyssä arviossa tilalla oli:

  • Asuinrakennus, jossa on asuinmökki, 6,9 m pitkä, 6,2 m leveä ja 2.5 m korkea puoliksi päre -ja lautakatolla kelpaavassa kunnossa
  • Navetta: 4,8 x 3,9 x 2 m lautakatolla kelpaavassa kunnossa
  • Sauna: 3 x 2,9 x 2 m lautakatolla käyttökunnossa
  • Lato: 8,2 x 5 x 2,8 m lautakatolla, seinät lahonneet Asuinmökkiä laajennettiin yhdellä kammarilla myöhemmin.

Lylyniemi sijaitsi erillään kylästä metsän keskellä. Sinne vei kinttupolku, joka kosteimmissa kohdissa oli vahvistettu pitkos - tai poikkipuin. Vasta tilan myynnin jälkeen 1980 -luvulla rakennettiin metsäautotie, jota myöten pääsi Lylyniemellekkin. Lylyniemellä Matti Kontturi harjoitti kotitarveviljelyä. Perheellä oli pari lehmää ja tilan tuotto kului enimmäkseen omaan käyttöön. Kouluja käymätön Hilda-emäntä piti keittiöpuutarhaa, hankki ja varhain marjapensaita ja silmän iloksi koristepensaita ja perennoja. Tilan pidosta joutui pääasiassa vastaamaan Hilda lasten kanssa, koska Matti kulki viikot savotoilla Ilomantsissa ja lähipitäjissä. Matin ja Hildan lapset lähtivät maailmalle heti "kun kynnyksen yli pääsivät. olivat mänemässä mikä missää.... mualimmaan män, sinne jäi." Viimeisimpinä lähti nuorin tytär, joka ennen lähtöään hoiti muutaman vuoden sairastunutta äitiään ennen kuin tämä siirtyi 1966 kunnalliskotiin. Lapsista yksi tytär jatkoi maatalouden piirissä, maanviljelijän vaimona, muut lapset siirtyivät palkkatyöhön ja kaikki muuttivat pois Ilomantsista ja Pohjois - Karjalasta.

Lylyniemi oli Matti Kontturin ja hänen perheensä vakituisena kotina 1960-luvun lopulle ja omistuksessa vuoteen 1983, jolloin Matti Kontturin ja Hilda Kontturin perikunta myivät tilan samassa Sonkajan kylässä asuvalle maanviljelijälle lisämaaksi. Uusi omistaja poltti rakennukset niiden asumattomina tultua vandalisoiduiksi maantasalle.

Metsätalous- ja metsätyö 1900-luvun alku - ja keskivaiheilla

Nuorena miehenä ennen Suomen itsenäistymistä Matti oli metsätöissä Venäjän puolella, koska siellä maksettiin enemmän. Metsätyömaa oli Lupasalmista vielä eteenpäin jokivartta, missä oli metsäkämppä. Puut kaadettiin justeerilla, hakkaamalla ei hakattu enää. Puut katkottiin monen mittaisiksi ja Venäjällä oli käytössä arssina - mitta. Mittamiehet olivat tarkkoja, niillä "oli riu'un päässä kokat, joiden väliin oli sovittavat, liian pitkistä oli kakkara otettava pois". Matti oli Venäjällä savotassa sisarensa miehen kanssa. "Oltiin parraita miehiä, pystyttiin tekemään kaikkea, osattiin vehkeet terätä ja sahat viilata". Reissu kesti matkoineen reilut kaksi viikkoa ja tienesti oli 30 kultaruplaa.

Metsätyö oli 1900 - luvulla vuosisadan alusta aina 1950 - luvulle saakka hyvin työvoimavaltaista ja käsityövaltaista. 1950 - luvulta lähtien puunkorjuu ammatillistui ja koneellistui. 1900 - luvun alusta lähtien puunkaato tapahtui sahalla. Ensimmäiset sahanterät olivat raskaita ja leveitä. Tällaisia olivat esim kahden tai yhdenmiehen justeeri, joiden pitkää irrallista terää liikutettiin päihin kiinnitetyistä kahvoista vetämällä. Vähitellen metsätyömiehen välineeksi vakiintui kaarisaha, pokasaha, puukaaren tai narun ja vipuvarsien avulla pingotettu kapea sahanterä. Sotien jälkeen puupoka vaihtui metallikaareen. Moottorisaha tuli savotoille 1950 - luvulla, mutta vasta 1960 - luvulla se syrjäytti käsin sahaaminen.

Puun alkukuljetus metsästä leimikolta tapahtui perinteisesti hevosvoimin. Puiden kokoamispaikalta puut uitettiin jokireittejä myöten jokisuiden ja rannikoiden sahoille ja puunjalostuslaitoksiin. Lähikuljetuksissa hevosen asema heikkeni 1960 - luvulta lähtien ja tilalle tulivat maataloustraktori ja metsätraktori.

Työvoimavaltaiseen metsätyöhön oli maaseudulla yleensä riittävästi työvoimaa saatavilla, erityisesti talvisaikaan. Savotoiden koko vaihteli ja Pohjois - Karjalassa suurilla savotoilla kerrotaan olleen yli sata hevosta tai jopa 200-300 hevosmiestä ja 500-600 jalkamiestä. Metsätöillä oli suuri merkitys ja Ilomantsissa vuonna 1950 oli metsötalousväestön suhteellinen luku määrä yli 25% väestöstä.

Hevosmies ja kaatomiehet muodostivat työyksikön. Hevoskunta usein muodostui perheenjäsenistä, saman kylän miehistä ja muista tuttavista ja niiden puuttuessa palkattiin savotalta vapaita miehiä. Matti oli kahtena talvena oman hevosen kanssa savotoilla, muutoin tekomiehenä ja työnjohtotehtävissä. Hyvää hevosta ei yhdellä tuhannella saanut. Hevosia hankittiin Keski - Suomen suurista taloista.

Ennen koneita ja uudenaikaisia kulkuyhteyksiä puunkorjuu oli alistettu vuodenkierrolle ja sääolosuhteille. Puidenkuljetus tukkireellä vaati pakkaskeliä. Puiden uitto latvavesiltä edellytti erityisiä vedenpatoamistekniikoita ja uiton tarkkaa keskittämistä kevään sulamisvesien aikaan.

Savotoiden työvoimassa saattoi kulkemisen suhteen Pöysän mukaan erottaa kolme ryhmää. Ensimmäisen muodostivat lähellä olevien alueiden asukkaat, joille kyseessä oli lähisavotta, kyläsavotta. Toisen ryhmän muodostivat savotoille etäämpää tulleet kausimuuttajat, jotka työjaksonsa päätyttyä palasivat takaisin kotikyliinsä, kotitiloillensa tai johonkin kiinnekohtana toimineeseen maataloon. Kolmannen ryhmän muodostavat pysyvää kulkijaelämää viettävät, joiden "koti on aina siellä, mistä löytyi naula repun roikkua".

Suuret savotat sijaitsivat etäämpänä kiinteästä asutuksesta, valtion ja yhtiöiden mailla, jotka kulkuyhteyksien paranemisen ja puun kantohinnan nousun myötä olivat tulleet taloudellisesti kannattavan hakkuun piiriin. Suurilla savotoilla työtekijäkunta koostui pääosin mökkiläisistä, pienten tilojen miesväestä ja kulkumiehistä, isojen tilojen isännät eivät niille juuri lähteneet. Savotoille kuljettiin talvella suksilla ja matka saattoi olla kymmeniä kilometrejä ja sulan maan aikaan polkupyörällä. Myöhemmässä vaiheessa osan matkan saattoi taittaa myös linja - autolla. Elämäntapojen ero perheellisen ja 'poikamiesjätkän' välillä oli työvuoden rakentumisessa. Perheellisen oli välillä käytävä kotona uurastamassa maataloustöissä ja muissa talonpitoon liittyvissä töissä, esim polttopuiden hankinnassa ja hevosta vaativissa maatöissä.Tärkein sosiaalinen raja kulki muualla ja se yhdisti perheellisijä ja irrallisia kulkijoita ja se oli vastakohtasuhde paikallisiin tilallisiin, joiden ei tarvinnut kulkea metsätöissä. Käsityövaltaisen puunkorjuun aikakaudella metsä - ja uittotyön työsuhteet olivat yleensä lyhytkestoisia, eikä pysyviä työyhteisöjä syntynyt. Tämä on tärkeimpiä eroja metsätöiden ympärille syntyneen maaseudun palkkatyön ja saman ajan teollisuustyön välillä.

Metsätöiden työsuhde kesti yleensä yhden savotan, marras - joulukuulta maalis - huhtikuulle ja työjakson pituus oli kolmesta viiteen kuukautta. Jokivarsien uittotyöt olivat toistuvampia ja ne kestivät toukokuulta heinäkuulle, jälkitöineen joskus syksyynkin asti. Piiriesimies Tikkanen antoi pientilallinen Matti Kontturille työtodistuksen: ".... on ollut Pohjois - Karjalan uittoyhdistyksen palveluksessa 6 uittokautta apulaistyönjohtajana Koitajoen uittoväylällä, ja on hän täyttänyt tehtävänsä tunnollisesti, joten ssatan häntä rehellisenä, raittiina ja ahkera(na) tarvitsevalle suositella." Uittoyhdistyksen jälkeen Matti Kontturi palveli Enso - Gutzeit Oy:tä. Metsätyö oli fyysisesti raskasta ja kuluttavaa. Yhdessä yksipuolisen ravinnon ja puutteellisen asumisen kanssa se on aiheuttanut metsätyömiesten ammattikunnan alhaisen keski - iän ja korkean sairastavuuden. Selviytyminen ankarissa olosuhteissa luonnon armoilla näyttää muodostaneen lähtökohdan vahvalle itsekunnioitukselle, työn sankaruuden.

Savottatyön organisointi

Talvisavottaa varten yhtiön pomo eli ukkopomo jakoi hakkuualueet hevospalstoihin ja palkkasi tarpeellisen määrän hevosmiehiä. Yhtiö teki sopimukset hevos- eli ajomiehen kanssa, joka palkkasi sitten palstalleen hakkuumiehet. Hakkuumihet kaatoivat, karsivat ja kuorivat puut. Sitten jakomies jakoi rungot ja hakkuumiehet katkaisivat ne. Hevosmies huolehti puiden kuljetuksesta kokoamispaikkaan, ristaniin, pirssiin, joka oli usen vesiuiton varrella. Pirssissä puut mitattiin ja ajomies sai palkan pirssiin toimitettujen puiden määrän perusteella. Ajomies maksoi tekomiehille palkan.

Uiton alkaessa puut vieritettiin laanilta, pirssiltä veteen. Uittosavotoiden tavallisin työmies oli vonkamies, joka keksillään ohjasi puiden kulkua, ja tähän työhön kelpasi mies kuin mies, myös nainen tai pikkupoikakin. Uittoväylien rakentaminen ja kunnostaminen, lenkkien teko ja lenkitys sekä lauttojen kuljetus vaativat erityistaitoja ja niihin pystyvät miehet olivat uittosavotoiden arvostetuimpia ammattimiehiä.

Enso - Gutzeit Oy

Gutzeitin metsäosaston organisaatiossa alimpina olivat vakituiset päivä - ja kuukausimiehet. Heitä oli pihamiehinä, hevosmiehinä, autonkuljettajina ja muissa töissä. Yhtiön alkuaikoina useat heistä nousivat työnjohtajiksi ja jotkut jopa piiriesimiehiksi saakka. Niin kauan kuin metsäalan koulutus oli harvinaista, pääosa yhtiön pomoista oli pitkän linjan miehiä. Vasta viime sotien jälkeen metsäalan peruskoulutus alkoi olla vaatimuksena uusille työnjohtajille. Työnjohtajien tehtävät muuttuivat vuosikymmenten mittaan voimakkaasti. Aikaisemmin savotoilla tarvittiin jakomiehiä, mittamiehiä, kasöörejä ja muita työnjohtajia. Matti Kontturi oltuaan vuosia tekomiehenä, toimi viimeiset 20 vuotta apulaismetsätyönjohtajana "Kutsetilla".

Asuminen ja elämä savotoilla

Työnjohtajat eivät tiennet miesten lukumäärää, mutta hevosien lukumäärä tiedettiin tarkkaan. Metsäsaunan koko määräytyi hevosluvun mukaan. Kuusi metriä leveä ja samanverran pituutta olevassa rakennelmassa saattoi yöpyä 20 miestä. Ruuanlaitossa ja jokapäiväisissä askareissa ei ollut paljon tilaa tuollaiselle miesmäärälle. Aluksi metsäsaunat olivat sisäänlämpeneviä. Silloin oli oltava lämmityksen aikana ulkona. Päivällä tietysti miehet olivat hakkuu - ja ajotyössä.

"Hevosmies teki suojaa (hevoselle) kämpän (ulko) seinään, kahen puolen kupeet" ja huolehti hevosen hoidosta ja ruokinnasta itse. Hevosella saattoi olla kaurapussi kaulassa, kun kuormaa purettiin.

Alkuaikoina "ruoka oli keitettävä pihalla rompsulla". Juomana oli vesi, Matilla ei ollut koskaan maitoa mukana. 1920-luvulla muurattu takka oli ovinurkassa maakivestä, pesäsuu oli toista metriä leveä. Katossa oli reikä, josta savu meni ulos, ilman peltiä. Katossa ei ollut lämpöeristystä. tippuva vesi lumen sulaessa oli ainainen harmi. Ikkunoita metsäsaunassa ei ollut. Valoa lämpöä tuli takan suuresta pesänsuusta. " Kahtena talvena tehtiin kelohirrestä sija....vesipaikka etittiin ensimmäiseksi, puro, sen lähelle keloista tehtiin... ei tehty saumauksia, sammalta väliin...matoksi multaa ja maata,.... siinä viis hevoskuntaa, joilta perittiin maksu, ite päästiin ilimaseks....sinne jäivät niinikkään." Tälläisiä kämppiä om jäänyt paljon kankaille savotoiden jäljiltä. Vuoden 1928 kämppälaissa velvoitettiin yhtiöitä järjestämään metsä- ja uittotyntekijöilleen asunnot savotoiden ajaksi. Majoittuminen tapahtui varta vasten rakennetuissa metsäkämpissä taikka kortteeritaloissa. Kämppiin tuli erikseen kuivaushuone ja lämmintä oli.

Naisten tulo metsäsaunoille muutti elämäntapoja. Naiset huolehtivat ruuanlaitosta ja pyykinpesusta. Miesten terveydenhoito ja yleinen huolenpito saavutti hevosenhoidon tason. Savotan pääpirtillä oli jo keittiö erotettu muista tiloista. Keittiöstä oli luukku, josta ruoka ojennettiin tukkilaiselle. Ruuasta perittiin ruokaraha, joka aluksi laskettiin jakamalla syöjien mukaan, mutta myöhemmin alettiin periä päivärahaa ruuasta.

Ruoka ennen emäntiä oli raskasta ja yksipuolista. Keskeisenä ravinnonlähteenä oli kauhassa tai kattilassa sulatettuun rasvaan leivänmurusista tai jauhoista tehty sekoitus, tikun nokassa käristetty läski, suolasillit, rinkelit, makkara, voi ja itäsuomalaiseen keittiöön kuulunut, kotoa tuotu lihakukko. Keripukin oireita esiintyi. Ruokaa oli kuitenkin yleensä riittävästi ja kahvinjuonti oli savotoilla yleistä. Mattikin muistelee, että kahvia oli aina savotoilla hänen aikanaan.

Sauna oli yleensä rakennettu erikseen ja se oli suosittu paikka. Makuusijoina oli ritsit, joita oli kahdessa kerroksessa.

Lehtola on koonnut jätkien kirjoittamattoman kämppälain saantöjä:

  • Toisen omaisuuteen ei saanut koskea, vaikka se ei ollut lukkojen takana. Tarvittaessa piti pyytää lupa.
  • Kämpässä jokaisen oli istuskeltava oman makuupaikkansa kohdalla, eikä missä milloin sattui.
  • Jos pudotti kulkiessaan naulasta toisen varusteen, kuului se pudottajan nostaa viipymättä paikoilleen.
  • Se laittoi puita piisiin tai sytytti yöllä sammuneen tulen jolle tuli ensin vilu.
  • Hevonen oli pidettävä kiinni omassa pilttuussaan niin, ettei se ulottunut syömään toisen hevosen edestä rehuja.
  • Jos kämpillä oli naiskokki, niin siihen ei saanut kukaan kajota, eikä hiipiä hänen viereensä yöllä. Hän oli rauhoitettu, vaikka itse olisi ollut taipuvainen flirttailuun.
  • Omasta akastaan ei suosittu kenenkään puhuvan huonoa tai rivouksia.
  • Jos rikkoi toisen työkalun lainatessaan, oli viipymättä sovittava asianomaisen kanssa ja korjattava vahinko.
  • Kukaan ei saanut jättää omistamiaan työkaluja tai varusteitaan hujan hajan kämppään, vaan ne oli korjattava omaan talletuspaikkaan tai omalle makuupaikalle.

Eläkepäivät

Palveltuaan yhteensä 28 vuotta Enso-Gutzeit Oy:tä Matti jäi vanhuuseläkkeelle 1.3.1960 65 vuoden ja 8kk:n ikäisenä ja nautti yhtiön maksamaa työeläkettä ja kansaneläkettä. Ensimmäisinä eläkevuosina Lylyniemi oli toimiva pientila eläimineen ja viljelyksineen. Vaimo Hildan siirryttyä kunalliskotiin Matti siirtyi viettämään talvet lapsien luona eri puolilla Suomea ja kortteeritalossa omalla kylällä palaten aina kesäksi Lylyniemelle. Leskeksi Matti jäi 14.6.1971. Iän karttuessa Matti asettui asumaan vanhustentaloon Rantakotiin ja viime vuosikseen vanhainkotiin.

Matti matkusteli, kierteli Pohjois-Suomet ja Pohjoismaat ryhmämatkoilla ja lopulta lähes 85-vuotiaana pääsi toiveitteinsa matkalle Israeliin. Matti säilytti fyysisen kuntonsa pitkään ja henkisen vireytensä loppuun asti. Matti kuoli lyhyen sairauden jälkeen 16.8.1985 91-vuotiaana.

Yhteenveto

Köyhimmille kansanosille yhteiskunnan alkava moderniosaatio merkitsi uudenlaisen toivon heräämistä. Enää ei itsellisyyteen vaadittu maanomistusta ja syntymistä parempiin piireihin.

Viitteet:

  • [1] Tuula Kontturi.
  • [2] Jukka Oksa ja Pertti Rannikko: Kylä yhteiskunnassa. Esitelmiä Sivakasta ja Rasimäestä. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen monisteita 11/1985.

Lisätietoja - More information - Больше информации:

Tämä profiili oli Karjalan 106. viikkoprofiili (17.12.2017-23.12.2017).

view all

Matti Juhonpoika Kontturi's Timeline

1894
July 1, 1894
Sonkaja, Ilomantsi, Finland
1924
January 7, 1924
1930
July 30, 1930
Ilomantsi, Finland
1934
August 1, 1934
Ilomantsi, Finland
1985
August 16, 1985
Age 91
Ilomantsi, Finland
????
Pötönkankaan hautausmaa, Ilomantsi, Finland