Otto Toivo Lyy

Runoilija, kääntäjä, filosofian kunniatohtori.

Naantali.

Kotoisin: Joensuu.

Sukunimen muutos v. 1930 Mähösestä Lyyksi.

Syntymä / Birth / Рождение:

Joensuun evankelisluterilainen seurakunta, syntyneet v. 1898: Joensuu Evangelical-Lutheran Parish, Births year 1898: Йоэнсуу лютеранский приход, рождений 1898 г.:

Kuukausi April Syntymä-päivä 20. Kaste-päivä 3/8 Lehti Lasten-kirjassa 193. Lapsen nimi. Vanhempain nimi, sääty ja koto. Kummien nimi ja sääty. Kuka lapsen kastoi Räätäli Otto Mähösen & w. Hilda Pakarisen Otto Toivo. Ts räätäli Kalle Savolainen neito Miina Hämäläinen t[...] Armas Laamanen, neito Ida Pakarinen. Miespuoli 1. Lapsen synnyttäjän ikä 21.

http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=2355...

Avioliitto / Marriage / Брак:

Toivo Mähönen avioitui Eva-Maija Svanbergin kanssa v. 1929.

Kuolema / Death / Смерть:

Toivo Lyy kuoli Naantalissa 27.07.1976.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Runoilija Toivo Lyy, alunperin Mähönen, oli Suomessa 1900-luvun alkupuolella huomattava kirjallinen vaikuttaja. Lyyrikon uransa ohessa hän muun muassa sanoitti Helsingin olympialaisten 1952 Olympiahymnin. [1, 2]. Olympiahymnin sävelsi Jaakko Linjama ja avajaisissa sen esitti 500-henkinen sekakuoro Martti Turusen johdolla. [3].

Toivo Lyy pääsi ylioppilaaksi 1918 Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta ja opiskeli sitten kirjallisuutta ja kieliä Helsingin yliopistossa. Lyy työskenteli aluksi Suomen Kuvalehden toimittajana ja toimi sitten kielentarkastajana Otavalla 1918–1924 ja Kustannus Oy Kansanvallan kirjallisena johtajana 1924–1928. Lyy sai Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtorin arvon 1964, ja Pro Finlandia -mitali hänelle myönnettiin 1968. [4]

Jos tiedustelee alaa harrastavalta, mikä hänen mielestään on Toivo Lyyn paikka kirjallisuutemme kartassa, saa melko varmasti vastauksen, että hän on runojen suomentaja. Vastaus on tietysti oikea, vaikka ei ilmaisekaan koko totuutta. Jo pelkkä suomennettujen teosten luettelo antaa kuvan työn mittasuhteista ja tasosta. Kummassakaan hän ei jää jälkeen edeltäjistään. [5, 2]

Varhaisin työ on vuosituhantemme alun suuren persialaisen runoilijan ja ajattelijan Omar Khaijamin Rubaijjat, joka ilmestyi 1929 nimellä Teltantekijän lauselmia. Jatkokseen se sai myöhemmin teokset Omarin malja 1942 ja Teltantekijä 1949. Otavan 16-osaiseen antologiaan Suomen Kansankirjallisuus Toivo Lyy käänsi 30-luvun alkuun valikoimat lähes koko ruotsinkielisestä runoudestamme ennen Runebergia, joukossa Gustaf Filip Creutzin vuonna 1761 ilmestynyt paimenrunoelma Atis ja Camilla, aikakautensa etevin alansa edustaja ja ensimmäinen ruotsinkielisen runoutemme selvästi "suomenmaalainen" runotuote. Samoin hän suomensi suuren määrän Topeliuksen lyriikkaa ja tämän runodraamat Regina von Emmeritz, Kypron prinsessa, Kaarle-kuninkaan metsästys ja Titanin rakkaus. Vuosikymmenen suurin työ oli kuitenkin Saksan kansalliseepoksen Niebelungein laulun suomennos, joka valmistui 1934. Sotien jälkeen ilmestyi unkarilaisen 1800-luvun runoilijan Imre Madachin uninäytelmä Ihmisen murhenäytelmä 1943 sekä osa Schillerin 4 niteenä julkaistujen valittujen teosten lyriikkaa ja runomuotoiset draamat, suurtyö mikä vaati vuosikymmenien ajan. 60-luvun alkuun ajoittuu vuonna 1400 kuolleen suuren englantilaisen renessanssirunoilijan Chaucerin teos Canterburyn tarinoita, Boccaccion Decameronen anglosaksinen vastine, tosin runomuotoinen ja jossain määrin samantasoisesta rakenneratkaisustaan huolimatta täysin omintakeinen, Boccacciosta kokonaan riippumaton teos. Saman vuosikymmenen lopussa 1969 valmistui heimokansamme Unkarin lyriikasta suur-antologia nimenään Unkarin lyyra. Viimeinen huomattava suomennostyö oli 1972 valmistunut Filus Prodicus - tuhlaajapoika. Tämän uuden ajan alulle tyypillisen koulunäytelmän on 1525 kirjoittanut alankomaalainen Guielmus Gnaphaeus Acolastus hyödyntäen roomalaista Terentiusta. Filus Prodicusta niin kuin muitakin koulunäytelmiä on mukailtu monille eri kielille. Ruotsiksi sen teki 1645 Samuel Petri Brask ja suomeksi 1650 Ericus Johannis Justander. Toivo Lyyn työn pohjana on Braskin laitos. [5, 2]

Määrä ei sinänsä vielä ole mikään laadun tae. Toivo Lyyn kohdalla täytyy niinkin olla: eihän voi kuvitella, että hänen käsiinsä olisi uskottu tällaista määrää maailman kirjallisuuden huipputasoa, ellei jälki olisi ollut vakuuttavaa. Mutta meidän ei tarvitse tyytyä vain yleiseen olettamukseen. Voimme siteerata asiantuntijaa. Rafael Koskimies sanoo teoksessaan Elävä kansalliskirjallisuus, että Toivo Lyy on antanut teoksille "muutamaa sukupolvea varten lopullisen" suomenkielisen muodon ja nimittää häntä "sävelvirtuooksiksi". Tämä ei ole vähän sanottu, kun muistetaan, että sellaisenkin poikkeuksellisena pidetyn sanan mestarin kuin Otto Mannisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla tekemät suomennokset jo alkavat kaivata uusimista. [5, 2]

Käännöstyö on tunnetusti tekijälleen tehokasta koulua: huomattavat kääntäjät ovat tunnettuja sanataitureina. Vaikka proosankaan kääntäminen ei suinkaan ole mikään pelkkä kätevyyden konsti, runo asettaa kuitenkin kääntäjälleen toisen asteiset vaatimukset: työ on uudelleen runoilemista. Vaikutussuhde voidaan nähdä myös toiseen suuntaan. Tuskin voi tulla huomattavaksi runon kääntäjäksi, ellei omasta takaa ole elävä luova persoonallisuus, jolla on sekä sanomisen kyky että tarve. [5, 2]

Jo ennen kuin oli suorittanut ensimmäisen käännöstyönsä - tuon Omar Khaijamin "nelisäkeisten" kokoelman - Toivo Lyy oli julkaissut esikoiskokoelmansa Tuomivaaran tuolla puolen 1920, tosin suvun alkuperäisellä nimellä Toivo Mähönen. Suhteellisen hitaassa tahdissa sitä seurasivat Lasia 1935, Kuin Hellaan heimot 1940, Rakeita 1944, Oodi kedon yrteille 1950 ja Oodi olympiasoihdulle 1953. Väliin mahtuu kaksi tukevahkoa valittujen runojen laitosta: Metsän poika ja Gulliver 1946 ja Toivo Lyyn kauneimmat runot 1958 tämän nimisessä Otavan sarjassa. Tunnusomaista runon suomentajalle on, että monet runot ovat valituissa runoissa kokeneet melkoisia muutoksia, jopa niin että niitä joskus on vaikea tunnistaa jo ennen julkaistuiksi. Suomentajan herkkä omatunto ja vastuuntunne alkuperäisrunon kirjoittajaa kohtaan oli opettanut korjaamaan ja hiomaan niin kauan, että tulos näytti vastaavaan originaalia mahdollisimman tarkoin. [5, 2]

Toivo Lyy on jo kokoelmiensa nimissä tuonout esiin sen minuuden, joka oli hänen tavoitteenaan. Lasi, rakeet: kirkkaita, kovia, viiltävän särmäisiä, pistävän kärjekkäitä. Toisen kokoelmansa mottorunoksi hän on sijoittanut pikku runon, joka kimmeltää kuin timantti välkyttäen lohkopinnoistaan huikaisevia auringonsädekimppuja [5]:

Kuin kilven ja kalvan
ja ritarisovan
- sinun aineena halvan
ja viiltävän, kovan,
lasi, kunniavirkas
on olla kirkas
- ja kylmä kuin kivihiili,
johon maaemon lämpö piili.

Kaikkien kokoelmien lävitse kulkee tälle näkemykselle ominainen juonne: tiukkaan rytmipukuun puristetut, korostetuin riimein kiinni solmitut pikku runot, joita hallitsee ajattelun kirkkaus, enimmäkseen pessimistisesti sävyttynyt mieliala. Saattaa olla, että mieltymys niihin on virinnyt jo Oma Khaijamin "rubaijjateja" suomenkieleen sorvattaessa: toisaalta ne edustavat filosofoivaa runolajia, joka on yleinen kaikessa klassisessa runoudessa, Toivo Lyynkin runsaasti suomentamassa. Pari esimerkkiä: [5]

Me olemme parhaimmisto!
Tien tiedämme Me parhaan.
Mut muut te: menette harhaan.
Te olette harhaimmisto!
...
On tähtivaloa kimallus tähden
lätäköistäkin nähden.

Runoilija personoi tämän maailmaa tutkivan ja elämää tilittävän tarpeen itsessään Gulliveriksi. Tarkoittaneeko hän tällä Swiftin kuvahenkilöllä jättihenkeä, joka ihmisolentoon ahdistettuna kutistuu vain kymäräksi peukaloiseksi. Monilla kokoelmien sivuilla kohtaamme näkijänä Gulliverin, esim. pikkusivulluksessa Gulliver kirkkotarhan portilla: [5]

Pään aina paljastan, kun astun kirkkotarhaan:
käyn pariin ihmiskunnan osan parhaan!

Toista juonnetta, joka kulkee kautta runojen, Toivo Lyy nimittää 1936 ilmestyneen valikoimansa nimessä Metsän pojaksi. Nimitys voi olla lähtöisin Kiven tutusta runosta, mutta se tunne, jota nimitys personoi, on varmasti lähtöisin Pohjois-Karjalasta Nilosvaaran rinteiltä ja Kaltimon koskien rannoilta, mistä Toivo Mähönen kerran lähti räätäli-isänsä kanssa maailmaa kiertämään ja minne Toivo Lyy pitkän elämänsä aikana uudelleen ja uudelleen palasi, kun elämä lännen ilmapiirissä alkoi käydä ahdistavaksi. Teoksen Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan laatimassaan kirjoituksessa hän itse kuvaa seutua näin: [5]

Seutu ympäristöineen (= Ahveninen, paikka jossa Pielisjärvi puristuu Pielisjoen ensimmäisiksi virroiksi) on koko Suomen kaikkein kauneimpia: niinsanotun Vuara-Karjalan sydäntä, jossa korkeita metsäkukkuloita on laajemmalti kuin missään muualla maamme rajojen piirissä, kruununaan suoraan suurjärvestä ylenevä mahtava Koli kolmine kvartsiittihuippuineen. Metsämeren loputonta, jähmettynyttä jättiaallokkoa siellä elävöittävät virtojen lisäksi aavat, kangastelevat ulapat saarineen ja salmineen, ja pienempiä järviä ja lampia vilkkuu kaikkialla vaarojen välissä ja kahta puolta usein kilometrisiä kapeita harjumuodostelmia. [5]

Näissä maisemissa me tapaamme runoilijan milloin omana itsenään subjektiivisin ajatuksin ja tunnoin, milloin jonkin nimetyn kolmannen persoonan metsä- ja eräkokemuksiin objektivoituina kuvauksina, kuten esim. runossa Linnustajan temppeli: [5]

Kun vaienneet on suvikuitten käet
ja alkaa lentää rantain, viitain väet,
niin lintuluhdat, norot, notkot mäet
sä samoat - ja tunnet, kuulet, näet:
suopursu tuoksuu!
...
puhuu kieltä puut,
jota ymmärtää vain erämies, ei muut -
ja all' on samettinen sammalmatto
ja yllä huikaiseva kultakatto:
on käynyt öisin haavistossa halla -
tai jäkälien hohtohopealla
on polku honkain templiholvin alla.
Niin riemuin alttarille ankaralle
ja miehen rakkaudelle vanhimmalle
sa uhraat, linnustaja: Dianalle!

Tämän kokoelmasta Lasia otetun hiukan haaveellisen, creutzilaista metsäidylliä henkivän runon rinnalle voisi lainata palasen väkevää metsäntuoksua uhoavasta runosta Vuoden ensimmäinen eräänlähtö kokoelmasta Kuin Hellaan heimot: [5]

Suopursun, mintun tuoksut tulvailee,
ja tuoksuu tuore heinä latojen -
ja kuu on niin kuin juhlalyhty hongan!
Nyt himmenee se piiloon pilvenlongan,
on hetken miltei pilkkopimeää,
mut mikään aisteilta ei huomioitta jää:
häälamput kiiltomatojen
kuin virvat sammuu, viriää -
yökaste kimmeltää
ja helminä tien varteen varisee -
ja hopeainen sumu kietoo vainioita
ja niiden kultaa, kuhilaitten viljaa,
ja rannan kareja ja kaislikoita,
mist' sorsain äänet narisee
Yö säveltää!

Varhaisissa metsärunoissa, joissa ehkä varsinaisella saalistamisella on suurempi sija kuin pelkällä samoilemisella kaikki aistit herkän avoimina metsän näkymille, äänille, tuoksuille, tapaa pilkkeen huumoriakin lahjomattomimmassa muodossaan: omaan itseen kohdistuvana. Runo Tuhma kertoo minästä, joka turhaan yrittää tähyillä metsoa puusta, jonka juurella koira kiivaasti haukkui. Lopulta metsästäjä menetti hermonsa, tempasi maasta kalikan ja sivalsi sillä piskiä. [5]

Koira älähti, kajahti korpi
- kohta kuusesta kahahti
metso, kuin komea kokko,
lensi pois levähtämättä:
kotvan kuusikko kolisi.

Yrittäessään turhaan tähyillä kuusen oksistopimeyteen metsästäjä tuskaili [5]:

En minä ennen sokko ollut.
mies olin näppärä näöltä:
hiiren hirvestä erotin,
kuun-sakaran auringosta
...

Sotien järkyttävät kokemukset näyttävät merkinneen käännettä Toivo Lyyn kohdalla, joskaan eivät johtaneet samaan ulospääsemättömään syöveriin kuin Yrjö Jylhän. Aluksi valtaa mielen syvä pettymys, kuten ilmenee esim. pienestä runosta Ne toistuu...: [5]

Ne toistuu - kaikki Kainin suvun murhat:
myös Herodeksen nihdit pistää, lyö
ja viattomat lapset viha syö!
Tuhannet vuoden ovat olleet turhat!
On turhaa ollut valon tuojain työ!
- On ihmisviidakoissa vielä yö.

Mutta sitten käy kuten kai kävi koko Suomen kansalle noina kohtalon hetkinä. Alkuhämmennyksen ja uskon horjahtamisen jälkeen valtaa mielen ennen kokematon voiman ja uskon tunne. Se purkautuu sellaisiin tuskallista hurmiota tulkitseviin upeisiin runoihin kuten nerokas Kuin armonairut taivaan, josta tähän alku- ja loppusäkeistöt: [5]

Kuin armon-airut taivaan
yö yks sen ihmeen toi:
maan murheeseen ja vaivaan
taas koittaa kevät voi!
Viel' iltaan huokui halla
vilua hyytävää,
mut aamun sinen alla
jo läikkyi lämmin sää.
...
Kuin armon-airut taivaan
yö yks sen ihmeen toi.
Myös murheeseen ja vaivaan
taas koittaa kevät voi!
Kuink' ikään tuska raastaa,
niin kevät lohduttaa -
myös haudoilla se haastaa:
ei ole kuolemaa!

Syventynyt ja avartunut elämäntunto synnyttää tämän jälkeen joukon upeita, syväsointisia runoja, joissa koti-Karjala ja rakkaat metsäiset vaara-maisemat näyttäytyvät uudessa, kirkastuneessa valossa. Jotain vapautunutta, uutta täyteläisyyttä on tullut ääneen. Tuolloin Lyy kirjoitti kauneinta ja täyteläisintä, muodoltaankin vakuuttavinta, mitä Karjalasta, menetetystä laulumaasta, milloinkaan on kirjoitettu sanoo Rafael Koskimies. Ennen muuta tulevat mieleen sellaiset runot kuin Suvihymni Karjalalle tai Finlandia: [5]

Matkamies! kun kuljet Karjalassa:
katso, kuule Luojan kunniaa!
Mahtavassa vaaramaisemassa
sinipatsain savut kumpuaa,
helkkyin kilkkaa viitain karjankellot,
kauas paistaa harjanteilta pellot,
taivastaustaa vasten talot piirtyy -
kaikkialla, minne katse siirtyy,
siintää salot, vedet kimaltaa.

Runoilijan näköpiiriä eivät kuitenkaan rajoita vaarojen ääriviivat. Katse ulottuu kauas yli Karjalan, yli vuosituhanten kauas aikojen alkuun: [5]

Maan tähti silloin oli vielä nuori,
kun syntyi Suomi: sen alkuvuori.
- Maan järkkyi kuori,
vesi ääretön halkes,
ja kuin Leviathanin selkä ja harja
nous alta aavain
suur-alppien huippujen pilviäpiirtävä sarja
...

Runot sellaiset kuin Genesis, Laulu Titaaneista, Sammuvan auringon laulu, Hymni ajalle jne. kertovat hallitussa pateettisuudessaan luomisvoiman paisumisesta ja näköalojen huikeudesta. Runoilija ei ollut turhaan kokenut omakohtaisina kansansa kohtalonhetkiä eikä käynyt maailmankirjallisuuden suurten runokoulua. Niin ihailtavia kuin nämä nerokkaat runoelmat kaikessa retorisessa loistokkuudessaan ovatkin, lähimmäs tavallista lukijaa pääsevät kuitenkin ne runot, joissa Toivo Lyy tilittää saantiaan rakkaalta koti-Karjalalta, vaikkapa ääneen hiipisikin annos juhlakkuutta, ja ne yksinkertaiset pikku runot, joissa henkii läheisen hyvää tekevä läsnäolo, niin kuin tässäkin pikku helkähdyksessä: [5]

Hiljaa hengittää
vaimo vierelläni:
vasten sydäntäni
rakas, kaunis pää.
Myös taakka hyvä, hellä
voi olla sydämmellä!

Toivo Lyy julkaisi oikeastaan vain kuusi alkuperäistä kokoelmaa. Yli puolen vuosisadan ajalta se on vähän. Ja vähän se on verrattuna siihen määrään, mitä hän uudestirunoili maailmankirjallisuutta ja omaa ruotsinkielistä runouttamme. Koska sama suhde on nähtävissä myös Otto Mannisen kohdalla, voidaan tuota käännöstyötä pitää yhtenä osatekijänä. Omaan luovaan työhön ei varmaan jäänyt riittävästi aikaa eikä energiaa. runon kypsyttäminen käy hitaasti, sen luova vaihe on usein pitkä ja tuskallinenkin: käännöstyö tunki tielle, sekin vaati luovan kypsyttelyn. Se myös kasvatti itsekritiikkiä: ei ole helppoa tulla omien yritysten kanssa suurten rinnalle. Mutta oli miten oli, ansiokkaallakaan käännöstyöllä ei ole lupa peittää runoilijan omaa antia. Eikä meidän pidäkään tuijottaa siihen, mikä on Toivo Lyyn omien teosten määrä, vaan mikä on niiden laatu. Rafael Koskimies päättää Toivo Lyytä käsittelevän artikkelinsa huomautukseen: Määrän vähyys älköön estäkö näkemästä laadun harvinaista hienoutta. [5]

Tuotanto [6]:

Runot

• Tuomivaaran tuolta puolen. (Toivo Mähösen nimellä) Otava 1920
• Lasia. Karisto 1935
• Kuin Hellaan heimot : säkeitä 1939-40. Otava 1940
• Rakeita : säerivejä ja epigrammeja. Otava 1944
• Metsän poika ja Gulliver : valittuja runoja. Otava 1946
• Oodi kedon yrteille sekä muita säeimpromptuja. Otava 1950
• Oodi olympiasoihdulle.... Otava 1953
• Toivo Lyyn kauneimmat runot : tekijän toimittama valikoima. Otava 1958

Muu tuotanto

Valtava määrä runosuomennoksia, mm.

• Omar Khaijamin runoja ja Z. Topeliuksen runoja ja runodraamoja,
• Saksan kansalliseepos Nibelungein laulu,
• Geoffrey Chaucerin runoeepos Canterburyn tarinoita,
• unkarilaista lyriikkaa Unkarin lyyra,
• Friedrich von Schillerin runodraamoja.

Äänilevy: Toivo Lyyn kauneimmat runot. Otava 1968.

Yksittäisiä juhlarunoja.

Viitteet:

• [1] Jaakko Mikkola: Lyyrikon taiteilijapiiri kokoontui Naantalin kodissa - runoilija-kääntäjä Toivo Lyyn syntymästä 120 vuotta. Turun Sanomat 24.04.2018.
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Martti Jukola: Suuri olympiakirja, s. 259. Porvoo: WSOY, 1952.
• [4] Kirjasampo.fi: Toivo Lyy [https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_123175928577057]
• [5] Sampo Haahtela: Runon valtateitä ja eräpolkuja - Piirteitä Toivo Lyyn runoilijatyöstä. Suomen Turku 4/1976.
• [6] Latvavesiltä - Pohjoiskarjalaisia kirjailijoita: Toivo Lyy [http://pkkirjailijat.jns.fi/show.cgi?id=269]

  ---

  
  

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Joensuun paikkakuntaprojekti
• Enon paikkakuntaprojekti
• Naantalin paikkakuntaprojekti
• Karjalainen 02.06.2018: Mittaan sidottu eksentrikko - Joensuussa syntyneen ja Enossa kesiään viettäneen Toivo Lyyn kirjallinen elämäntyö on vertaansa vailla. [https://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kulttuuri/item/1844...]
• Kuka on kukin 1954: Toivo Lyy. [http://runeberg.org/kuka/1954/0501.html]

  ---

  
  

Tämä profiili oli Karjalan 130. viikkoprofiili (03.06.2018-09.06.2018).